Jos pitäisin elämästäni, pitäisin siitä kiinni. Mutta koska tunnetusti en oikein tykkää elämästäni enkä suosittelisi tätä kyllä yhdellekään toiselle elävälle olennolle, taidan antaa sen lipua ohitseni kuin... jokilaivan? Oliko tarpeeksi kliseinen vertauskuva?
Pääsin sentään Jyväskylään asti. Eilen oli vielä lääkkeiden laskupäivä, mutta enköhän tänään jo vitutuksissani jatkanut samaa annosta. Tervehtyä ehtii 'sitten joskus' - tällä hetkellä yritän vain selviytyä. Senkin teen helvetin huonolla tavalla. Ylipäänsä taisteluhenki kestää sen 10 minuuttia, kunnes huomaa, ettei pääsekään sieltä vessasta. Hah. Harmi, etten omista kameraa, muuten saisitte nauttia tajuttoman hienoja taiteellisia kuvia hyvin erilaisista vessoista. Ihan vain vessan olemassaolon juhlistamiseksi. On se sen verran mukava kaveri.
Oikeastaan mietin tässä onko nyt mitään järkeä taas? Viikonlopuksi luvattu sellaista säätä, jonka voisi suoraan kääntää 'Nuunin tappokeli'. Kannattaisikohan sitä nyt harkita asioita uudelleen, luovuttaa ja suunnata kotiin perjantaina siinä vaiheessa, kun muut katsovat asialliseksi festaroitua? Toisaalta, luontoni ei ehkä anna periksi. Toisaalta, kyllä se antaa, jos seuraavat 2 päivää menevät tätä rataa.
Oikeastaan mietin tässä sitäkin, että yritänkö taas tunkea itseäni jonnekin, jonne en yksinkertaisesti kuulu? Toisaalta itseään ei tietenkään voi koskaan löytää, jos ei tunge itseään n. joka toiseen väliin ja toivo sieltä pilkahtelevan jotain hyvien tulevien muistojen ja ehkä itsensä löytämiseen liittyvien palasten välimuotoja. Tässäkin on se jännä juttu, että johan aloin löytää itseni suhteellisen tasapainoisena (tietyillä alueilla), kunnes Herra Terveys otti hatkat suuremmassa mittakaavassa ja romutti kaiken sen työn, jonka olen saanut aikaiseksi viimeisen kahden vuoden aikana (apauttiarallaa).
Näistä laskukausista nimittäin jää jälkeensä sellainen jännä juttu, että neljän seinän sisältä on yhä vaikeampi lähteä. Voin ennustaa jo miten päin helvettiä ensimmäinen jakso tulee menemään, mutta toisaalta eipä koulu ole koskaan ollut se vahvin puoli enkä oikeastaan koskaan ole pitänyt silmieni edessä haavekuvaa minkäänasteisesta suoriutumisesta minkäänasteisen koulun suhteen. Hah. Että sikälimikäli, se asia ei edes paina vaakakupissa niin paljoa (niinpäniin vaan vituttaapa se siltikin). Mutta tosiaan - se ihana vainoharhaisuus, josta olin jo hiukan päässyt eroon ja pystynyt rentoutumaan elämäni kanssa, se vainoharhaisuus on saapunut takaisin. Sen taltuttamiseen menee taas muutama vuosi enkä asian vaikutuksia jaksa lähteä edes ajattelemaan. Paitsi, että koulun voisi lopettaa samantein. Se homma nimittäin kaatui sitten tähän. Että hellurei ja hellät tunteet.
Loppupeleissä ainoa yhteiskunnan kannalta merkittävä teko, jonka tässä tilassa pystyisi tekemään - jos nyt sattuisi välittämään omasta panoksestaan yhteiskunnan eteen - olisi itsemurha. Allekirjoittanut ei loppupeleissä kuitenkaan myönnä saatika väitä olevansa muuta kuin yhteiskuntajätettä. Kaikkine sairauksineen ja sossupummiuskausineen. Toisaalta, jos sitä itsensä tästä nyt lahtaisi, niin eihän sitä oikeastaan tiedä, jos sillä olisikin jollain kierolla tavalla loppupeleissä huonompi vaikutus kuin tällä 'elämisellä'. Tiedättehän - perhonen räpäyttää siipiään ja tsunami. Eiku tornado. Eiku... no, ilmiö.
Jokatapauksessa alan kallistua moraalisesti oikean teon puoleen - eli vapaaehtoisuuteni perumiseen. Olipahan se hetken aikaa hauska haave kuvitella olevansa kykeneväinen, mutta kai se on vain pakko myöntää, ettei tätä tyttöä loppupeleissä ole luotu muuhun kuin blogiin ajatuksiaan purkamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti