Kohtaaminen, joka sytytti Minut

Nuuskamuikkunen. Istui sillä tutulla ja turvallisella sillalla, jalat rennosti ristissä huuliharppuaan soittaen. Muumilaakson kevät oli lämmin, lohdullinen. Sininen rauhallinen taivas pysyi paikallaan pilvien lipuessa ohi musiikin säestäessä rytmikästä taivalta.  Ja vaikka minut vetäistiin sieltä takaisin, minä muistin Nuuskamuikkusen.

Sen pienen hetken, jonka olin kadonnut tästä toivottomasta valkoisten, kliinisten seinien sisälleen vangitsemasta loukosta, oli sieluni ollut levollinen. Ensimmäistä kertaa näiden viikkojen aikana olin ollut tyyni. Tyynempi kuin peilikirkkaan järven pinta. Mutta takaisin tuleminen aiheutti rauhattomuuden aallon ylleni. Pelko ja ahdistus hiipivät tuhannen voltin voimalla kehoni lävitse eikä päähän ajautunut sillä hetkellä kuin yksi ajatus: ’Missä mun äiti on?’

Ambulanssiin pakattuna, pillit hätää huutaen, oli elämäni muuttunut hetkessä turvatusta turvattomaksi. Ironian sylkykuppi – minä, pieni ihminen, joka muutaman viikon hoitojakson jälkeen siirrettiin toiseen sairaalaan. Parempaan hoitoon, tiukempaan valvontaan. Vain, koska he eivät osanneet. Osaisivatko täälläkään?

Ja siellä kolmannessa etapissa tässä rakennuksessa, siellä on neljä-viisi-muutakin, kaikki varmasti kymmenen kertaa minua vanhempia rypyistä päätellen. Vaikerointi, se ei lopu koskaan tässä paikassa. Itse makaan hiljaa peiton alla, varon itkemästä, etten saisi papereihini hysteerisen potilaan leimaa. Mitä 15-vuotias edes tekee täällä näiden sänkyynsä kahlittujen seassa? Vaikka niinhän olen itsekin – sänkyyn kahlittu, seuranani tippaletku ja lääkkeitä annosteleva kone, joka piipittää kantaen ylpeänä nimeä ’Aku Ankka’. Sängytkin on nimetty – omani on Kupla. Volkswageniin sillä viitataan. 

Ironian sylkykuppi ei tässäkään kohtaa pääse valumaan yli äyräiden, onhan pohjassa ammottavia, pieniä reikiä, jotka pitävät huolta, että sadistiset suojelusenkelit saavat jatkaa ilkeää piiritanssiaan liekehtivien kipujeni ympärillä vielä muutamia viikkoja.

Se yksi pirteämpi naishenkilö – puren kieltäni, etten ajattelisi mummeli – joka onnellisessa asemassaan saa jopa itse kävellä ihan kahville asti, istuu sängyllään ja jutustelee pirteänä jonkun sukulaisensa kanssa. Vaikuttaa tyttäreltä. Naishenkilö kertoo tarinan kuinka hän kävi jo siellä, taivaan porteilla. Sydän otti ja petti hetkeksi, hänkin on siis jättänyt tämän maailman jo kerran. Hän kertoo nähneensä valon, luulleen hetkensä jo tulleen. Tätä tarinaa kerrotaan kevyin elkein. Luulen: Mummeli on elänyt hyvän elämän.

Minä hautaudun iltapäiväteeni kanssa tyynyistä rakennettuun pehmeään valtakuntaan. Ja mietin. Niin minunkin sydämeni teki. Päätti, että nyt riitti. Mutta se tuli takaisin. Rytmi, joka katosi. Ja siinä pienessä hetkessä, jossa se pyyhälsi jossain taivaanrantoja maalailemassa, minä tartuin Nuuskamuikkusen käteen, joka ilmestyi huuliharpun sointujen muodossa. Sen siivittämänä palasin todellisuuteen, etsimään omaa askellustani, omaa rytmiäni. Minä en muista valoa. Minä en nähnyt valoa. Mutta minä muistan: Minä kohtasin Nuuskamuikkusen. Enkä aio kohdata häntä piakkoin uudestaan.

Kesäajatuksia

Haluan kyseenalaistaa suomalaisten vilukissojen riemunkiljahdukset tämän kaiken helteen keskellä.Onhan se toki hienoa, että kylmää ja synkkää maata hellii silloin tällöin ylikuumenemisen vaara, mutta mielestäni tämä alkaa mennä jo liian pitkälle. Perusteluiksi kelvatkoon tahmaiset varpaani, jotka ovat jälleen kerran nauttineet hellepäivän iloista. En toki väitä, että silloin olisi naurettavan kuuma, kun joudun pyyhkimään sulanutta asfalttia varpaiden välistä, en toki, mutta saatan syvästi vihjaista siihen suuntaan.

Tietenkin viisaimmat voisivat kehottaa tyttöä käyttämään kenkiä vaan en aivan pureksimatta tätäkään ehdotusta menisi nielemään. On nimittäin sangen mukavaa tallustella lämpimillä kaduilla pitkin kaupunkeja ja tehdä havaintoja asioista, joita muut eivät välttämättä ole huomanneet vaikka olisivat taapertaneet samaa katua pitkin lukemattomia kertoja. Yksinkertaisesti voisin ilmaista asian niin, että suojausta laskiessaan, saattaa kohdata odottamattomia asioita. Ja ne asiat voivat johdattaa vaikka minkälaisiin seikkailuihin.

Oikeastaan tällaisella helteellä sitä toivoisi olevansa filosofi tahmatassujen maailmassa. Kyllä, toisinsanottuna Piisamirotta, joka suuressa viisaudessaan laski karvaisen takamuksensa kakun päälle. Hyvä idea, kuomaseni, hyvä idea. Suosittelisin tätä toimenpidettä syvällisesti itselleni pakastekakun muodossa.

Erityisen ikäväksi tänään koen ajatuksen juoksuni sen vuoksi, etten asu Muumilaaksossa. Siellä sentään helteellä Pikku-Myy löysi laatikollisen outoja siemeniä ja niin kasvoi Muumilaaksoon viidakko yhdessä yössä. Villieläimiä siemenistä ei sentään kasvanut, mutta Haisuli ratkaisi ongelman ja viidakosta tuli täydellinen.En siltikään omassa maailmassani häviä tässäkään kilpailussa vaan totean rauhallisin mielin eläväni aina yhtä lohdullisessa cityviidakossa villieläimineen päivineen.

Guns 'n Rosesia lainatakseni: "Welcome to the jungle / It gets worse here everyday"