"He ovat kaikki onnekaan miehen exiä!"

Otsikko on suoraan otsikko, johon aion nyt pureutua.

Nimittäin menin katsomaan sähköpostiani, jossa odotti onnellisesti viesti, jossa varmistettiin, että työssäoppimiseni alkaa ensi maanantaina 3.9 klo 17.00. Tai varmaan vähän aiemmin, mutta silloin pääsee toivottamaan tervetulleeksi uudet kurssilaiset. Melko hurjaa. Samaan syssyyn aion sitten tehdä yhden oman projektin ensi viikolla. Eikö olekin hienoa ja mukavaa kaikki!

Jokatapauksessa, kun uloskirjautuu hotmailista, päätyy MSN sivustolle, jossa sitten vähän pyörii turhia uutisia tuossa hetikivasti.

Siinäpä sitten törmäsin jo mainitsemaani otsikkoon:

"He ovat kaikki onnekaan miehen exiä!"

Kuvassa tietenkin 10 naista ja maininta siitä miten siihen sisältyy monia supermalleja. Kun linkin sitten vaivautuu avaamaan, on mahdollista katsella sitten kaikkien 10 naisen esittely kuvineen päivineen. Että supermalleja, supermalleja ja supermalleja. Selvä homma. Vielä jopa selviää kuka on tämä 'onnekas' mies: Leonardo Di Caprio. Ihanaa!

Mietin vain tässä, että missä se onnekkuus piilee tässä tapauksessa? Selvästihän sillä viitataan siihen, että sama mies on onnistunut kaatamaan jopa 10 niin sanottua 'superkaunotarta'. Aha. Onko se sitten onnekkuuden mitta? Sitten, jos lähtee oikein spekuloimaan asioita niin ehkä se, että kyseinen herra on säilynyt menemättä naimisiin, onkin se onnekkuuden mitta. Avioliittoahan pidetään kuitenkin enemmän tai vähemmän eräänlaisena 'parasta ennen'-päivämääränä.

No, sanotaan, että helpolla tulee, jos onnekkuus ja onnellisuus - jotka eivät tietenkään ole synonyymeja toisilleen - kulkevat käsikädessä tässä tapauksessa. Siis ihan vain sillä, että superkaunottaria on saanut iskettyä ex-filuihin asti.

(Eikä sitäpaitsi ollut edes mielestäni hirveän kauniita nuo naiset. Joka voi toki johtua siitä, että henkilökohtaisesti pidän sellaisia naisia kuin Disneyn Kaunottaresta ja Hirviöstä tuttua Belleä sekä The Distillers-yhtyeen laulajaa Brody Dallea kauniina. Ei ihan supermalliainesta.)

Tässä nyt sitten vissiin miehet kadehtivat Leonardoa siinä missä naiset huokailevat kys. näyttelijän perään ja kadehtivat superkaunottarien roolia. Käytännössä on siis kirjoitettu uutinen, jolla pyritään - jälleen kerran - tukemaan median luomia harhakäsityksiä siitä, että ensinnäkään, jos et ole menestynyt ja rikas, et voi saada superkaunotarta etkä voi olla tietenkään onnellinen ns. tavallisen pulliaisen kanssa. Naiset taas eivät voi mitenkään olla tyytyväisiä itseensä elleivät ole vähintäänkin näitä 'superkaunottaria.'

Vihaan nykymaailmaa, koska kysymys ei ole mistään muusta kuin siitä, että ihmisen tulee olla tyytymätön. Itseensä. ITSEENSÄ. Se on se mikä tällä hetkellä tätä maailmaa pyörittää. Koska itseensä tyytyväinen ihminen kuluttaa huomattavasti vähemmän kuin itseensä tyytymätön. Luodaan mielikuva: Ole tällainen, näytä tältä. Jos et ole, tällä tuotteella pääset kuitenkin juuri sellaiseksi. No voi miten kivaa. Jonka lisäksi myydään tuotteita, jotka edesauttavat ihmisten pahoinvointia, jotta voidaan myydä tuotteita, joilla voidaan korjata kyseinen asianlaita.

Mielestäni kaikki mahdolliset ns. ruuansulatusjogurtit ovat eniten paras malliesimerkki tästä. Keskimäärin kuitenkin nekin ongelmat johtuvat siitä, että syödään huonoa ruokaa, jota oma vatsa ei vain kestä. No, mutta onhan niitäkin ihmisiä, jotka vetävät energiajuomaa ja illalla nukkumaanmenessä napsivat unilääkkeitä. Että terve vaan taas!

Ei, en itse väitä, ettenkö olisi yhtä lailla mainonnan, mielikuvien ja kaiken muun sellaisen roskan uhri. Kyllä olen, vaikka en nyt heti osaa mainita mitään ensimmäistä varsinaista esimerkkiä. Ehkä ulkonäkö ja huono itsetunto kulkevat tässä kohtaa käsi kädessä mielikuvien kautta. Suurin osa niistäkin on niin alitajunnallisia, pelottavan syöpyneitä asioita, ettei niitä voi tunnistaa. Sitäpaitsi suurin osa niistäkin ihmisistä, jotka kuvittelevat elävänsä jotenkin kaiken sen ulkopuolella, ulottumattomissa, saattavat melkein olla pahimpia uhreja, koska eivät tunnista itsessään niitä merkkejä. Se on niin lapsivedessä tullutta touhua jo siinä vaiheessa sitten.

Kaikki olemme uhreja, mutta tärkeintä on tiedostaa se ja opetella suhtautumaan moniin asioihin kriittisesti, pitämään jalat maassa ja nauttimaan oikeista asioista. En väitä, että pinnallisista asioista nauttivat ihmiset olisivat jotenkin köyhempiä tai eivät nauttisi elämästään tai olisi onnellisia. He vain saavat onnen niistä asioista, jotka taas mm. minulle eivät merkitse käytännössä melkein yhtään mitään. Mutta, jos joku kokee olevansa onnellinen tekohiusten, -ripsien ja -kynsien kanssa niin ei ole minun asiani puuttua siihen. Siinä kohtaa, jos joku kokee olevansa ylempiarvoisempi kuin minä noiden seikkojen takia, voin onneksi kahdella terveellä, aidoilla jaloillani kävellä hevonhelvettiin sellaisten ihmisten vaikutuspiiristä.

Näin aihetta todella vähän sivuten, pohdiskelin sitäkin kuinka paljon tässä asunnossa, jossa nyt asun, on kaikenlaista, jota olen saanut ilmaiseksi. Käytännössä, kun olen muuttanut niin kiertänyt kassin kanssa kavereita, joilta kuitenkin on löytynyt ylimääräisiä keittiötarvikkeita yms. Mietiskelin tässä sellaista, että tekeekö se yhtään vähemmän kodistani minun näköistäni. On jotenkin niin hirveän ihanaa olla asunnossa, jossa hohkaa tietynlainen lämpö minua itseäni kohtaan ihan vain siitä syystä, että osaan kertoa, että nuo tuolit sain siltä ja siltä ihmiseltä, joka on minulle tärkeä, ja nämä astiat toiselta tärkeältä ihmiseltä. En ehkä ikinä tule ymmärtämään liiallisen sisustamisen ideaa siis, sillä tämä olen minä, aidoimmillani!

Suhtaudun asiaan varauksella

Jostain syystä jäin pohtimaan ilmaisua 'asiaan suhtaudutaan varauksella'. Tällä voi olla jotain tekemistä sen pienen faktan - jonka yritän kovasti sulkea mielestäni - kanssa, että olisi yksi fysiikan kurssi itsenäisesti suoritettavana.

Mutta! Ihminen koostuu osasista, kuten atomikin.Nyt tästä taitavasti mitään mistään tietämättä, mutta toisin kuin lukiolaiset / ylioppilaat, joiden tiedonhakutaitoja juuri jossain ihme artikkelissa mollatiin, aion amiksen aivoin internetistä selvittää tätä niinsanottua 'varausasiaa'. (Kohta myöskin huomaatte miksi yritän sulkea koko fysiikan kurssin mielestäni. Tämä tulee hyvin, hyvin selkeäksi seuraavien rivien aikana)

Atomi. Se sellainen pienin osajuttunen. On siinä ydin, jota verhoaa elektroniverho. Kas niin, näitä muistan joskus piirtäneeni yläasteella silloin, kun vielä koulussa jopa istuskelin. Jotenkin johonkin liittyi Mikki Hiiri! Järjetöntä minkä mielikuvien kautta voikaan muistaa täysin hyödyttömiä asioita (Kuten rikkihapon kemiallisen kaavan vai mikä lie onkaan muistin vain sen takia hyvin pitkään, koska annoimme eräälle olevinaan toooosi kuumalle jätkälle lempinimen rikkihappo ja sitten sitä kutsuttiin sillä kaavalla tai sitten no, rikkihappona...Hah, voi nuoruus!).

Jos siis vertailemme tässä tosiaan ihmistä ja atomia, niin atomin ydin on positiivinen. Joten olettakaamme tässä lähtökohtaisesti - kuten hyvin moni ihminen yleensä olettaa - että ihmiset ovat pohjimmiltaan ihan positiivisia tapauksia. Siis kukaan ei synny massamurhaajaksi, mutta voi toki sellaiseksi kasvaa.

Kuitenkin atomi - kuten ihmisetkin - ovat perustilassaan täysin (sähköisesti) neutraaleja. Elektroniverhossa sijaitsee negatiivisesti varautuneita hippusia, joita yllättävää kyllä, kutsutaan elektroneiksi. Kas niin, neutraalius syntynee siis elektronien sekä ytimessä olevien protonien määrästä, joka on sama. Lopputulema nolla. Neutraali. Ei sähköisesti varautunut. Ihmisillä sama homma. Pohjimmiltaan hyvä, mutta ulkokuorta nyt vain joutuu jonkin verran kovettamaan, ettei ihan ole hyväksikäytön kohde ihan joka ikisessä käänteessä tämän elämän aikana. Eikö olekin ihan selkeä yhtäläisyys?

Mutta sitten päästäänkin seuraavaan käsitteeseen: Ioni. Ioni, joka on 'sähköisesti varautunut atomi tai molekyyli'. Jaaha, jaaha, melko mielenkiintoista. Itseasiassa juttu on siis todella simppeli. Atomi, joka on sähköisesti neutraali, luovuttaa tai vastaanottaa elektronin / elektroneja ja täten sitä sitten muututaan positiiviseksi tai negatiiviseksi ioniksi. Voi miten suloista!

Joten, kun meillä on ihminen, jonka ydin on pohjimmiltaan hyvä, mutta ulkokuori täytyy kovettaa niin sitä mukaa sitten minkälaisia esteitä, haasteita, pohdinnan kohteita eteemme tyrkätään, muuttuu ihminen suhtautumaan asioihin varauksella. Joko hänen uskoaan horjutetaan (vert. negatiivinen ioni), jolloin hän joutuu pohtimaan omia käsityksiään musertavalla tavalla tai ehkä tarjous vain on yksinkertaisesti toooodella huonon kuuloinen. Jos jotain aivan liian hyvää on tapahtumassa (vert. positiivinen ioni) - no silloinkin horjutetaan uskomuksia ja kokemuksia, joihin elämä on pohjautunut, mutta lopputulemaa pelätään siksi, että se saattaa olla aivan liian hyvän kuuloinen ja jopa mullistava. Hyvällä tavalla.

Joten siksi ja vain siksi suhtaudumme asioihin varauksella!

Puhutko sä suomea?

Olen jälleen rakastunut. Rakastuminen on aina yhtä ihanaa vaikka rakastumisen kohteet eivät loppupeleissä muutu. Ikinä. Kenelläkään. Koska kaikki pohjautuu loppupeleissä elämään. Kaikki rakastaessaan rakastavat elämää.

Henkilökohtaisesti jälleen rakastuin elämään kielen muodossa. Ei, en suinkaan ole harrastanut kulinaristisia nautintoja (tai olen, niitäkin, mutta en kielten muodossa) vaan makustellut jälleen äidinkieltäni.

Lyhyesti ilmaistuna, kaikessa yksinkertaisuudessaan, rakkauteni kohde on seuraava kysymys-vastaus-pari, joka jälleen osoittaa suomen nerokkuuden.

"Miltä ikävä tuntuu?"

"Ikävältä."

Unohtuneita roskiksia

Sain viime tiistaina puhelun, jonka aikana tuli sovittua, että mitäpä, jos lähtisit torstaiksi pk-seudulle työssäoppimispaikkahaastatteluun. Näin sitten tein. Äkkilähdöstä ei edes ollut kyse, mutta siltikin unohdin viedä roskat. Tätä kirjoittaessani osaan jo kuvitella mikä minua odottaa, kunhan kotimatkani saan päätökseen. .

Ja voi kuinka voisinkaan taas kertoa teille, jakaa sen tunteen, kuinka ärsyttävää onkaan, kun kuuluu, mutta ei kuulu. Niin. Olen jotenkin niin väsynyt, etten edes jaksa yrittää periaatteessa. Senkun väliaikaisesti nautin, jos siltä tuntuu, joidenkin ihmisten seurasta, mutta loppupeleissä mikään ei poista sitä kuulumattomuuden tunnetta. Heillä on omat juttunsa, kuten niin aina kaikilla. Mutta tätä kriisiä on nyt podettu niin kauan ja monta kertaa jopa täällä blogissa, että ehkä en kyllästytä teitä sillä kuinka ahdistaa ja ärsyttää, kun olen sellainen henkilö, jonka poissaololla ei ole sen suurempaa vaikutusta kuin läsnäolollakaan. Olisihan se kivaa olla joskus kaivattu, ei vain tervetullut. Mutta koska kaikki tässäkin pohjautuu omiin syihin aivan varmasti niin eipäs jauheta siitäkään sitten yhtään sen enempää. Sainpas valittaa - taas. Hiukan.

Joka tapauksessa ensi viikon vietän turvallisesti Outokummussa, jonka jälkeen lähden pääkaupunkiseudulle aloittelemaan työssäoppimistani. Oikeastaan kai tehtäväni alkavat jo ensi viikolla, koska on itsenäistä puuhaa ensimmäisenä edessä. Jo nyt olen joutunut paljon tekemään asioita, jotka ovat mukavuusalueeni ulkopuolella tuhansia kilometrejä ja niitä tulen myös jatkossa tekemään. Vaan sehän ei haittaa, koska se kasvattaa minua ihmisenä ja alitajunnallisesti tiedän, että ne ovat vain perustaitoja, joita ihminen yksinkertaisesti tarvitsee.

Jokatapauksessa ehdin jo sopia erään kaverini kanssa eräänlaisen kuvaushomman, joten sen sitten suoritan myös toissa tuossa syyskuun ekalla viikolla. Editoimaan en kys. työtä ehdi ihan heti, mutta ei sillä taida hirveä kiirekään olla. Tässäkin meni hetki, että keksin miten saan kaikki aikataulut sovittua jotenkin niin, että kaikki tulee tehtyä.

Rehellisesti sanottuna: Olen ihminen, joka viihtyy sellaisessa elämäntilanteessa, että on joka päivä oikeasti tekemistä. Ehkä hiukan 'liikaakin', koska sitten pysyy hyvä vire päällä ja henk. koht. silloin saan enemmän asioita tehtyä. Hyvä esimerkki tästä on yksikin tehtävä, joka on jäänyt nyt roikkumaan, koska oli liian vähän tekemistä ja vain yksi tehtävät, joka olisi pitänyt tehdä. (Mutta teen sen heti tämän blogipäivityksen jälkeen...)

Jokatapauksessa työssäoppimiseni tulee kestämään ainakin marraskuun puoleen väliin asti. Pk-seutu tulee siis taas tutuksi 3-4 viikon pätkissä. Saa nähdä mitä kaikkea siihen saa taas sisältymään. Lopputyötäkin pitäisi väsäillä.

No, joka tapauksessa tuo ulkopuolisuuskin mistä jo juttelin aiemmin nousee varmasti tänä syksynä miun pahimmaksi viholliseksi. Yksinkertaisesti varmastikin se, että nyt kun sitten Kummusta lähden, tiedän, ettei sinne oikeastaan kukaan minua kaipaakaan. Että sellaista angstia. Puhumattakaan siitä, ettei sinällään pk-seudullakaan miulla ole enää sellaisia omia piirejä. Sielläkin tervetulleena, mutta hiukan ulkopuolisena hypin ja pompin, mutta olkoot. Sinänsä harmittaa, koska jotenkin siltikin olisi tuntunut, että nyt olisi ollut ihan siistiä hengailla Outokummussa. Mutta kai siitäkin mielenhäiriöstä pääsee irti.

Rakastumisia part 809 

Hehkutettakoon kuinka olen jälleen ihan täysin onnellinen ja rakastan elämää ja kaikkea, koska äiti osti minulle suklaalevyn, joka on repussani. Ihanaa!

Tämän lisäksi sattui Helsingin reissulle sopivasti Taiteiden yö. Kävin nauttimassa Q-teatterin Tulipunaisen hevosen avoimista harjoituksista ja olisin voinut istua siellä vaikka koko illan. Ihanaa! Rakastan teatteria! 

Telaketjufeministihippi

Oikeastaan siinä on kaikki mitä haluan kertoa ja koska tuhat kertaa enemmän kertoo kuva niin mitäs tässä kauheasti pulputtamaan!

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Yllä oleva kuva on otettu Myötätuulirockin 5. talkoolaispäivän jälkeen siinä kahden aikaan yöllä. Kuvan ottajana festariemoni Heini. Festareilla tosiaan minnuu sitten kutsuttiinkin telaketjufeministiksi ja hipiksi. Toisaalta Irina oli natsilehmä, että tässäkin asiassa olen voiton puolella!

Huippua oli taas enkä koskaan tule kyllästymään talkoohommiin, jos noin upeita ihmisiä siellä on!

TÄSSÄ KOHTAA OLI HIRVEÄ ANGST VUODATUS SIITÄ MITEN VITUTTAA JA AHDISTAA ENKÄ TYKKÄÄ OLOSTANI YHTÄÄN, KOSKA KOULU JA OUTOKUMPU JA IHMISET JA MINÄ. EMME OLE HYVÄ YHTÄLÖ.

Mutta poistin sen, koska ketä kiinnostaa - for real?

Oikealla havainnollistava kuva siitä kuinka kävin meidän talon katolla tuossa kesällä. Kengännauhani ovat äärettömän söpöt, koska niissä on kirsikoita ja ne on lähetetty minulle Puolasta. Ettäs tiedätte. 

Lopputyöstä ei ole stressiä, koska tiedän jo suunnilleen mitä teen. Tai siis mitä lähden suunnittelemaan.

Loppuun vielä kerrottakoon, että IB:stä tuli sentään ihan kivat arvosanat. Ottaen huomioon, että panostus kaikkiin tehtäviin oli lähinnä 0-tasoa, koska oli vähän tärkeämpää levätä ja saada itsensä kuntoon. Mutta niin vain asteikolla 1-7 (7 siis paras) oli huonoin arvosana 5, joka siellä erittelyssä komeili. Kehtaankin siis väittää, että ei se IB nyt niin haastavaa voi olla, jos tällainen tallustaja kuin minä - joka tunnesti ei osaa mm. mitään - saa tuollaisia arvosanoja pään ollessa ihan jossain lääkehuuruissa. Toisaalta syy siihen miksi arvosanat ovat olleet noinkin hyvät onkin ehkä se, että olen tehnyt harhoja nähden, kaikkea peläten, 39 kuumeessa noita tehtäviä. No joka tapauksessa asiasta tietäville ja tietämättömille arvosanat näyttivät tältä:

Paper one 7
Paper two 7
Suulliset 6

Film Presentation 5
Independent study 5
Production Portfolio 5

Reflective Project arvoasteikko A-E (E huonoin) arvosanaksi tuli C (tietenkin, olenhan Cia!)

Ei kai muuta kuin huulta purren viikonloppua viettämään. Kaikki energia saattaa mennä siihen, kun yritän hillitä impulssejani lähteä seurueesta pois mahdollisesti tyylillä, joka vaikuttaa mielensä osoittamiselta. Mutta kun siksi miulla on kaksi jalkaa, että voin lähteä pois tilanteista, joissa en halua olla. Ja tällä hetkellä sellaisia tilanteita todennäköisesti on tulossa ja silloin on parempi lähteä pois kuin itkeä nurkassa. Saas nähä miten käy.