Enkä minä mitään ole ollut kuvaamassa sairaana!
(toi on muuten linkki, jos joku ei tajuu)
Käsivaralla.
Ehdottomasti kyllä mukavaa käydä tuolla kuvailemassa, tiivistetysti siksi, että:
Istuskelin syömässä kuvauspalkkiosalaattiani, kun tapahtuman järjestäjä ja valoääniteknikko hyökkäsivät kimppuuni saatesanoilla: 'Me tultiin halaamaan sua, kun näytit niin surulliselta'.
Ja kyllähän se lämmittää aina sydäntä, kun saa kuulla senkin, että teatterin puolelta pidetään huolta, että saan kuvata juuri siitä paikasta mistä haluan.
Jaaaa nooo, ajattelin olla itselleni tällä kertaa armollinen koko homman suhteen ja todeta, ettei se nyt niin huonosti mennyt, vaikka olo oli mitä oli. Toisaalta järjestäjä oli matskuun tyytyväinen, joten eipä kai muulla ole oikeastaan mitään väliä.
Sen jälkeen sitten olenkin ehtinyt lähinnä tapella sairasteluasioista. Tai siis käväisin tässä jo kaksi päivää osastolla sairaalassa, kun on niin heikko happi. Siellä sitten tappelin lääkärin kanssa ja noooo, kai sekin on saavutus, jos saa lääkärin käyttäytymään kuin teinipoika ja toteamaan 'lähe sit menee täältä' ja katoamaan osastolta ovet paukkuen...
Että tässä lääkityksen kera tilannetta tarkkaillen.Joutuuko lähtemään takaisin vai ei.... Olo on aika huono toki, ei oikein mitään pysty tekemään tässä. Paitsi n. 3h päivästä on siinä kunnossa, että vaikuttaa ihmiseltä. Sinänsä tää nyt vaikeuttaa mun aikatauluja ja jatko-opintohakuja ja kaikkea, että se todellisuus alkaa iskeä päähän pikku hiljaa.
Mutta noh, eipähän tarvitse miettiä minne hakee, kun ei tule tehtyä ennakkotehtävistä tällä menolla kuin Metropolian käsikirjoittamisen tehtävät...
Lopputyötäkin pitäisi alkaa jo vähän väsäämään ensi viikolla, mutta onneksi olen ollut viisas ja aikatauluttanut muutenkin ensi viikolla sellaisen alustavan homman, jonka voin tehdä tälleen kotona (kunhan joku käy koululta hakemassa mulle vähän äänitysjuttuja). Juu, että kai tässä siis hitaasti ja varmasti ja näin...
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
torstai 7. maaliskuuta 2013
Kauas on pitkä matka
Tänään oli päivä, kun minun piti voida oikein hyvin ja olla ahkera. Kirjoittaa ne miljoona ennakkotehtävää ja saada aikaiseksi vaikka mitä. Ehkä jopa toivoa, että suolistoni osoittaisi taas vähän edes rauhoittumisen merkkejä.
Sen sijaan aloitin aamuni saamalla paniikkikohtauksen kuullessani elämäni hirveimpiä uutisia.
Elämäni ehdottomasti yksi tärkeimmistä henkilöistä on jättänyt tämän maailman tiistaina.
Kirjauduin normaalisti sisään naamakirjaan, huomasin viestin inboxissani ja siinä viestissä minulta tiedusteltiin tiesinkö mitään siitä onko totta tämä huhu, että olisi kyseinen henkilö poistunut keskuudestamme. Ensimmäinen reaktioni oli ehdoton ei, ei minulle ole tullut ilmoitusta perhepiiristä ja vastahan tuo samainen ihminen iloitsi lääkäriltään saamista hyvistä uutisista. Ja sitten totuus alkoi valjeta hiljalleen epämääräisten naamakirjan erilaisten ryhmien viesteistä, jotka tukivat huhun todenperäisyyttä.
Niin sitten epätietoisuudessa istuin ja tuijotin koneen näyttöä kykenemättä kunnolla hengittämään, vapisten ja peläten. Kunnes lopulta rohkaisin mieleni ja uskalsin soittaa elämäni hirveimmän puhelun. Tieto oli varmistettu.
Muutenkin tuntui hirveältä, että niin moni ihminen päätyi minulta kyselemään tiedänkö asiasta jotain.
Kyseessä oli henkilö, johon tutustuin vuosia sitten internetin ihmeellisen maailman kautta. Ja voi kuinka ihana ihminen hän olikaan, puhumattakaan siitä miten tärkeä tuki ja turva ja opettavainen ihminen. Se tapa, jolla hän ja hänen perheensä ottivat minut vastaan ensikerrasta alkaen, on ollut jotain sanoinkuvaamatonta, jota en olisi ikinä uskonut ellen olisi asiaa itse kokenut. Hän oli minun, minun oma nettiemoni ja he minun oma nettiperheeni. En osaa edes kuvitella millaiset fiilikset on itse perheellä.
En oikein tiedä miksi kirjoitan tai edes mitä kirjoitan. Tuntuu nyt vain siltä, että on pakko, pakko kirjoittaa jotain. Pohtia tilanteen ensihetkiä, purkaa jonnekin, että pääsen tästä ensiahdistuksesta eteenpäin.
Ja vielä tähän väliin kaikki tämä, kun pitäisi jaksaa ja vääntää ja tehdä ja miettiä tulevaisuutta. Juuri viime lokakuussa menetin isoveljeni surullisissa yhteyksissä ja nyt...
Sitäpaitsi minun piti mennä tekemään lopputyöni nettiemoni luokse. Piti olla siellä ja viettää aikaa, nauttia hänen (ja heidän) seurastaan, koska en ole siellä vuoteen ehtinyt käymään. Ja nyt minulla ei ole sitä mahdollisuutta. Sitäpaitsi olin juuri eilen päätynyt lopputyöni kanssa siihen lopputulokseen, että teen radiodokumentin läheisen menettämisestä (koska en tässä sairastaessani voi ottaa projektikseni mitään mikä vaatii ulkopuolisia haastateltavia yms vaan joudun turvautumaan vain ja ainoastaan itseeni, koska en voi etukäteen tietää minä päivänä jaksan tehdä mitään). Keskeisenä ajatuksena olisivat olleet veljeni kuolemaan liittyneet tunteet, mutta...
Kyllä muuten vituttaa - nyt, kun mietin - että tässä ihan parin viikon sisällä oli hirveästi puhetta, että pitäisi nähdä. Ja jo silloin jotenkin tunsin, tiesin, kun nettiemoseni kertoi minulle, että odottaa joko hyviä tai todella huonoja uutisia lääkäriltä, että NYT, NYT PITÄISI LÄHTEÄ TAPAAMAAN. Oli vain sellainen tunne, että jos ei nyt lähde, niin ei enää ikinä näe ihmistä. Miksi en luottanut vaistoihini ja mennyt vierailulle? Miksi?!
Enkä vain ymmärrä. Miten ihminen, jonka viimeiseksi viestiksi minulle jäivät iloiset sanat ja onnen tunteet siitä kuinka hän on saanut hyviä uutisia terveyteensä liittyen, onkin yhtäkkiä seuraavana päivänä poissa?
Surullisen lohdulliseksi ajatukseksi tästä kaikesta kuitenkin jää - ikuisesti verkkokalvoille painautuneena - rakkaan, niin rakkaan nettiemoni viimeiseksi jäänyt Facebook-päivitys:
"Hyvää yötä kaikille! On kevyt mennä unille, kun on iso pelko poissa hartioilta!"
Sen sijaan aloitin aamuni saamalla paniikkikohtauksen kuullessani elämäni hirveimpiä uutisia.
Elämäni ehdottomasti yksi tärkeimmistä henkilöistä on jättänyt tämän maailman tiistaina.
Kirjauduin normaalisti sisään naamakirjaan, huomasin viestin inboxissani ja siinä viestissä minulta tiedusteltiin tiesinkö mitään siitä onko totta tämä huhu, että olisi kyseinen henkilö poistunut keskuudestamme. Ensimmäinen reaktioni oli ehdoton ei, ei minulle ole tullut ilmoitusta perhepiiristä ja vastahan tuo samainen ihminen iloitsi lääkäriltään saamista hyvistä uutisista. Ja sitten totuus alkoi valjeta hiljalleen epämääräisten naamakirjan erilaisten ryhmien viesteistä, jotka tukivat huhun todenperäisyyttä.
Niin sitten epätietoisuudessa istuin ja tuijotin koneen näyttöä kykenemättä kunnolla hengittämään, vapisten ja peläten. Kunnes lopulta rohkaisin mieleni ja uskalsin soittaa elämäni hirveimmän puhelun. Tieto oli varmistettu.
Muutenkin tuntui hirveältä, että niin moni ihminen päätyi minulta kyselemään tiedänkö asiasta jotain.
Kyseessä oli henkilö, johon tutustuin vuosia sitten internetin ihmeellisen maailman kautta. Ja voi kuinka ihana ihminen hän olikaan, puhumattakaan siitä miten tärkeä tuki ja turva ja opettavainen ihminen. Se tapa, jolla hän ja hänen perheensä ottivat minut vastaan ensikerrasta alkaen, on ollut jotain sanoinkuvaamatonta, jota en olisi ikinä uskonut ellen olisi asiaa itse kokenut. Hän oli minun, minun oma nettiemoni ja he minun oma nettiperheeni. En osaa edes kuvitella millaiset fiilikset on itse perheellä.
En oikein tiedä miksi kirjoitan tai edes mitä kirjoitan. Tuntuu nyt vain siltä, että on pakko, pakko kirjoittaa jotain. Pohtia tilanteen ensihetkiä, purkaa jonnekin, että pääsen tästä ensiahdistuksesta eteenpäin.
Ja vielä tähän väliin kaikki tämä, kun pitäisi jaksaa ja vääntää ja tehdä ja miettiä tulevaisuutta. Juuri viime lokakuussa menetin isoveljeni surullisissa yhteyksissä ja nyt...
Sitäpaitsi minun piti mennä tekemään lopputyöni nettiemoni luokse. Piti olla siellä ja viettää aikaa, nauttia hänen (ja heidän) seurastaan, koska en ole siellä vuoteen ehtinyt käymään. Ja nyt minulla ei ole sitä mahdollisuutta. Sitäpaitsi olin juuri eilen päätynyt lopputyöni kanssa siihen lopputulokseen, että teen radiodokumentin läheisen menettämisestä (koska en tässä sairastaessani voi ottaa projektikseni mitään mikä vaatii ulkopuolisia haastateltavia yms vaan joudun turvautumaan vain ja ainoastaan itseeni, koska en voi etukäteen tietää minä päivänä jaksan tehdä mitään). Keskeisenä ajatuksena olisivat olleet veljeni kuolemaan liittyneet tunteet, mutta...
Kyllä muuten vituttaa - nyt, kun mietin - että tässä ihan parin viikon sisällä oli hirveästi puhetta, että pitäisi nähdä. Ja jo silloin jotenkin tunsin, tiesin, kun nettiemoseni kertoi minulle, että odottaa joko hyviä tai todella huonoja uutisia lääkäriltä, että NYT, NYT PITÄISI LÄHTEÄ TAPAAMAAN. Oli vain sellainen tunne, että jos ei nyt lähde, niin ei enää ikinä näe ihmistä. Miksi en luottanut vaistoihini ja mennyt vierailulle? Miksi?!
Enkä vain ymmärrä. Miten ihminen, jonka viimeiseksi viestiksi minulle jäivät iloiset sanat ja onnen tunteet siitä kuinka hän on saanut hyviä uutisia terveyteensä liittyen, onkin yhtäkkiä seuraavana päivänä poissa?
Surullisen lohdulliseksi ajatukseksi tästä kaikesta kuitenkin jää - ikuisesti verkkokalvoille painautuneena - rakkaan, niin rakkaan nettiemoni viimeiseksi jäänyt Facebook-päivitys:
"Hyvää yötä kaikille! On kevyt mennä unille, kun on iso pelko poissa hartioilta!"
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Laskupäivä!
Tuttavallisemmin siis se päivä, kun aamulla koitetaan muistaa pilkkoa pillereitä, jotta niistä saadaan oikea milligramma määrä lautaselle. Ohjeistuksen vastaisesti vietin 14 päivää 40mg:n kera ja tänään laskin sitten puolikkaalla pillerillä annosta sinne 30mg. Vieläkään tilanne ei ole rauhoittunut, joten tuosta mitään hyötyä ei ole, koska niin kauan kuin verentulo ei ole loppunut, ei tulehduskaan ole laantunut. Ja täten lääkkeiden laskeminen on turhaa. Toisaalta niin on niiden popsiminenkin. Että odotustilassa ollaan vaan.
Ajattelin, että tänään olisin energinen ja kävisin kaupassa sekä kävelyllä, mutta laskupäivän sivuvaikutukset ovat hiukan väsyttävät, joten taitaa jäädä vain kauppareissuun tämän päivän saavutukset. Jos sitäkään.
Positiivisesti ajateltuna oon mie sentään jo aloittanut ennakkotehtävien tekemisen. Että tällä menolla se karsinta mihin haen tapahtuu ihan vain sen pohjalta, että mitkä ennakkotehtävät ylipäänsä saan tehtyä. Ihmisen pitäisi kyllä toisaalta kai tässä vaiheessa olla enemmän kiinnostunut lopputyönsä tekemisestä kuin ennakkotehtävistä, koska ilman toista on vähän turha tehdä noita toisia. Mutta en jotenkin jaksa loppupeleissä stressata koko lopputyöstä, koska tässä nyt on väännetty näiden vuosien varrella yksi jos toinenkin itsenäinen projekti eikä se ole sen kummallisempaa kuin, että tekee vaan. Siispä miksi stressata asioista, jotka hoituvat yksinkertaisesti sillä, että 'seuraavaksi aloitan tekemään tämän' ja TADAA, maagisesti sitä asioita valmistuu niinkin yksinkertaisella metodilla.
Ehkä suurin ongelmani on sitten päätöksenteko. Loppupeleissä olen todella huono tekemään päätöksiä vaikka sanotaankin, että siinä vaiheessa, kun ihmiset pyytävät apua päätöksentekoon, he ovat jo tehneet päätöksensä. Toisaalta - en mie kyllä oo vielä missään vaiheessa ole pyytänyt apua liittyen lopputyöhön tai esim. jatko-opintoihin...
Ja mitähän mie sanoin viimeksi siitä, että tällä kertaa EN lähde taltioimaan Haflaa? No, metsään meni sekin. Pitäisi päättää tämä viikko kameran perässä heiluen tutuksi ja turvalliseksi käyneessä ympäristössä. Mikäs siinä - on oikeasti mukavia ihmisiä, hienoja esityksiä ja ruokaakin saa vaivanpalkaksi niin kai sitä voi käydä vähän REC-nappulaa painamassa. Tiedä häntä sitten minkälainen kamera eteen lykätään, muttamutta...
Ajattelin, että tänään olisin energinen ja kävisin kaupassa sekä kävelyllä, mutta laskupäivän sivuvaikutukset ovat hiukan väsyttävät, joten taitaa jäädä vain kauppareissuun tämän päivän saavutukset. Jos sitäkään.
Positiivisesti ajateltuna oon mie sentään jo aloittanut ennakkotehtävien tekemisen. Että tällä menolla se karsinta mihin haen tapahtuu ihan vain sen pohjalta, että mitkä ennakkotehtävät ylipäänsä saan tehtyä. Ihmisen pitäisi kyllä toisaalta kai tässä vaiheessa olla enemmän kiinnostunut lopputyönsä tekemisestä kuin ennakkotehtävistä, koska ilman toista on vähän turha tehdä noita toisia. Mutta en jotenkin jaksa loppupeleissä stressata koko lopputyöstä, koska tässä nyt on väännetty näiden vuosien varrella yksi jos toinenkin itsenäinen projekti eikä se ole sen kummallisempaa kuin, että tekee vaan. Siispä miksi stressata asioista, jotka hoituvat yksinkertaisesti sillä, että 'seuraavaksi aloitan tekemään tämän' ja TADAA, maagisesti sitä asioita valmistuu niinkin yksinkertaisella metodilla.
Ehkä suurin ongelmani on sitten päätöksenteko. Loppupeleissä olen todella huono tekemään päätöksiä vaikka sanotaankin, että siinä vaiheessa, kun ihmiset pyytävät apua päätöksentekoon, he ovat jo tehneet päätöksensä. Toisaalta - en mie kyllä oo vielä missään vaiheessa ole pyytänyt apua liittyen lopputyöhön tai esim. jatko-opintoihin...
Ja mitähän mie sanoin viimeksi siitä, että tällä kertaa EN lähde taltioimaan Haflaa? No, metsään meni sekin. Pitäisi päättää tämä viikko kameran perässä heiluen tutuksi ja turvalliseksi käyneessä ympäristössä. Mikäs siinä - on oikeasti mukavia ihmisiä, hienoja esityksiä ja ruokaakin saa vaivanpalkaksi niin kai sitä voi käydä vähän REC-nappulaa painamassa. Tiedä häntä sitten minkälainen kamera eteen lykätään, muttamutta...
TO DO LIST - Suomalaisittain: LISTA SIIT MIT PITTÄÄ TEHÄ
- Fysiikka - tee tehtävät, palauta, ilmottaudu tenttiin, joka on 20.3 ja mielellään läpäise
- Äikän korottaminen - Kirjoita raportti, kokoustentin itsearviointi, essee näytelmän/elokuvan teemasta, suullinen esitys raportista
- Näytöt -Tee. Kaikki. Näytöt.
- Työssäoppimispaperit!? (AINIIN JOO HUPSISTA)
- Hae kouluihin joojoo tulevaisuuspäläpälä - Noniinniin, mihin mie haen ja mites ennakkotehtävät? Käsikirjottamisen ennakkotehtäviä oon alkanu jo tekemään, mut mitähän mie haluun? (Ennakkotehtävien - kirjallisten - teko ajoitettu vkolle 10)
- Hafla Intensive 2nd-hommat. Niin niin, toimita järjestäjälle matskut, tee kooste ja editoi Shaaby-battle loppuun. Tämäkin olisi jo tehty ellei projektikansiotani olisi poistettu kaikista oikein merkityistä dl ja muista jutuista huolimatta. Huokaus. Väännetään tässä piakkoin lähiviikoilla.
- Hafla Intensive matskut kaseteilta talteen järjestäjälle - tän mie tein jo puoliks kerran, mutta sitten ne 4h materiaalia, jotka koneelle olin siirtänyt, poistettiin vaikka olinkin merkinnyt listaan deadlinet ja muut. Jaapajaa, miksei AVID suostu toistamaan noita matskuja, kun Final Cuteilla ei vaan oo tilaaaaaaaa...... (Aikataulutetaan huhti-toukokuulle joskus hamaan tulevaisuuteen lopputyön jälkimeininkeihin)
- Se yks hassunhauska tanssivideohomma - ainiinjoo - aloita alusta koko paska, koska unohdit ehkä merkitä projektin oikealla nimellä. Hupsista saatana. No, onneks matskut on (kai) edelleen koneella ja tiedän mitä aion tehdä, että tää olis sitten se vkon 11 homma. Kyllä, olen valmistautunut henkisesti - joskaan en taloudellisesti eväiden suhteen - hautautumaan jokaisen vapaana olemistunnin editoinnin uumeniin.
- Lopputyö. LOPPUTYÖ!? Eheheheheeee..... Haahahahaahahahahahaa.....
- Villasukalle pari! Kärkikavennusta vailla valmis!
Hupsista vain!
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Lumikki kääpiö
Eilen olin maailman huipulla jättäessäni taakse kaikki sairastamiseen liittyvät tunnetilat ja juostessani kaupassa tuhlaamassa rahaa turhuuksiin - kuten hiuspantaan ja meikkeihin!
(Ostin elämäni ensimmäisen kulmakynän... miten sitä käytetään....!)
Illan pääasiallinen tavoite oli etsiä oma ihana eloisa itsensä jostain sieltä sairaan, kuihtuneen oloisen, energiattoman yöhousuihin hautautuneen mössön takaa. Ja mikäs siihen hommaan paremmin sopisi kuin Helsinki Burlesque festival 2013 sekä pari mukavaa rakkauspakkausystävää Seinäjoen ja Helsingin suunnalta!
Kaiken kaikkiaan oli huippu ilta - jälleen kerran. Showt olivat mahtavia, tasselit kohdillaan, tunnelma katossa ja ihmiset jälleen kerran ihanan panostautuneita iltaan! Hinta-laatu-suhde siis ainakin täysin kohdillaan, jos ei muuta. Terveyskin pysyi hyvin kuosissa vaikka seisominen verottikin lihaksia niin, että selkään sattui aivan jumalattomasti ja vielä tämänkin päivän puolelle on särkyjä jäänyt. Mutta mitä pienistä!
Tunsin olevani Lumikki! ...en tosin oikein tiedä miksi, mutta se oli ensimmäinen reaktioni, kun Teemu sai hiukseni kiharrettua (IIIK vissiin elämäni eka kerta, kun miun hiukset on kiharrettu....!) ja punaisen pannan päähän. Ehkä tämä mielleyhtymä kuitenkin johtui ihan vain siitä, että semisti kalpeanaamainen, mutta muuten tummapiirteinen kiharapäinen nainen katsoi peilistä - mielenkiintoisen värisellä huulipunalla varustettuna. Itseasiassa miun huulipuna ei sit ollukaan yhtään niin törkeän värinen kuin luulin (sellainen oikein Tuksun vaaleanpunainen) vaan hei, ihan hyvä ostos. Voi käyttää toistekin!
Nyt sitten pitäisi lähteä keskustakierrokselle noutamaan kaikki ne tavarat, jotka jäivät vähän kavereiden laukkuihin. Onhan se passi ihan hyvä olla itellä olemassa, jos aikoo vielä tässä stadin reissulla jotain tehdä. Oispahan tuossa taas ollut ensi viikolla itämaisen tanssitapahtuman taltiointia, joka tällä kertaa jää väliin. Tiedä häntä, jos paikalle innostuisi menemään pelkäksi yleisöksi - sen verran hyvä tunnelma on tapahtumassa aina ollut!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)