Kauas on pitkä matka

Tänään oli päivä, kun minun piti voida oikein hyvin ja olla ahkera. Kirjoittaa ne miljoona ennakkotehtävää ja saada aikaiseksi vaikka mitä. Ehkä jopa toivoa, että suolistoni osoittaisi taas vähän edes rauhoittumisen merkkejä.

Sen sijaan aloitin aamuni saamalla paniikkikohtauksen kuullessani elämäni hirveimpiä uutisia.

Elämäni ehdottomasti yksi tärkeimmistä henkilöistä on jättänyt tämän maailman tiistaina.

Kirjauduin normaalisti sisään naamakirjaan, huomasin viestin inboxissani ja siinä viestissä minulta tiedusteltiin tiesinkö mitään siitä onko totta tämä huhu, että olisi kyseinen henkilö poistunut keskuudestamme. Ensimmäinen reaktioni oli ehdoton ei, ei minulle ole tullut ilmoitusta perhepiiristä ja vastahan tuo samainen ihminen iloitsi lääkäriltään saamista hyvistä uutisista. Ja sitten totuus alkoi valjeta hiljalleen epämääräisten naamakirjan erilaisten ryhmien viesteistä, jotka tukivat huhun todenperäisyyttä.

Niin sitten epätietoisuudessa istuin ja tuijotin koneen näyttöä kykenemättä kunnolla hengittämään, vapisten ja peläten. Kunnes lopulta rohkaisin mieleni ja uskalsin soittaa elämäni hirveimmän puhelun. Tieto oli varmistettu.

Muutenkin tuntui hirveältä, että niin moni ihminen päätyi minulta kyselemään tiedänkö asiasta jotain.

Kyseessä oli henkilö, johon tutustuin vuosia sitten internetin ihmeellisen maailman kautta. Ja voi kuinka ihana ihminen hän olikaan, puhumattakaan siitä miten tärkeä tuki ja turva ja opettavainen ihminen. Se tapa, jolla hän ja hänen perheensä ottivat minut vastaan ensikerrasta alkaen, on ollut jotain sanoinkuvaamatonta, jota en olisi ikinä uskonut ellen olisi asiaa itse kokenut. Hän oli minun, minun oma nettiemoni ja he minun oma nettiperheeni. En osaa edes kuvitella millaiset fiilikset on itse perheellä.

En oikein tiedä miksi kirjoitan tai edes mitä kirjoitan. Tuntuu nyt vain siltä, että on pakko, pakko kirjoittaa jotain. Pohtia tilanteen ensihetkiä, purkaa jonnekin, että pääsen tästä ensiahdistuksesta eteenpäin.

Ja vielä tähän väliin kaikki tämä, kun pitäisi jaksaa ja vääntää ja tehdä ja miettiä tulevaisuutta. Juuri viime lokakuussa menetin isoveljeni surullisissa yhteyksissä ja nyt...

Sitäpaitsi minun piti mennä tekemään lopputyöni nettiemoni luokse. Piti olla siellä ja viettää aikaa, nauttia hänen (ja heidän) seurastaan, koska en ole siellä vuoteen ehtinyt käymään. Ja nyt minulla ei ole sitä mahdollisuutta. Sitäpaitsi olin juuri eilen päätynyt lopputyöni kanssa siihen lopputulokseen, että teen radiodokumentin läheisen menettämisestä (koska en tässä sairastaessani voi ottaa projektikseni mitään mikä vaatii ulkopuolisia haastateltavia yms vaan joudun turvautumaan vain ja ainoastaan itseeni, koska en voi etukäteen tietää minä päivänä jaksan tehdä mitään). Keskeisenä ajatuksena olisivat olleet veljeni kuolemaan liittyneet tunteet, mutta...

Kyllä muuten vituttaa - nyt, kun mietin - että tässä ihan parin viikon sisällä oli hirveästi puhetta, että pitäisi nähdä. Ja jo silloin jotenkin tunsin, tiesin, kun nettiemoseni kertoi minulle, että odottaa joko hyviä tai todella huonoja uutisia lääkäriltä, että NYT, NYT PITÄISI LÄHTEÄ TAPAAMAAN. Oli vain sellainen tunne, että jos ei nyt lähde, niin ei enää ikinä näe ihmistä. Miksi en luottanut vaistoihini ja mennyt vierailulle? Miksi?!

Enkä vain ymmärrä. Miten ihminen, jonka viimeiseksi viestiksi minulle jäivät iloiset sanat ja onnen tunteet siitä kuinka hän on saanut hyviä uutisia terveyteensä liittyen, onkin yhtäkkiä seuraavana päivänä poissa?

Surullisen lohdulliseksi ajatukseksi tästä kaikesta kuitenkin jää - ikuisesti verkkokalvoille painautuneena - rakkaan, niin rakkaan nettiemoni viimeiseksi jäänyt Facebook-päivitys:

"Hyvää yötä kaikille! On kevyt mennä unille, kun on iso pelko poissa hartioilta!"