Kohtaaminen, joka sytytti Minut

Nuuskamuikkunen. Istui sillä tutulla ja turvallisella sillalla, jalat rennosti ristissä huuliharppuaan soittaen. Muumilaakson kevät oli lämmin, lohdullinen. Sininen rauhallinen taivas pysyi paikallaan pilvien lipuessa ohi musiikin säestäessä rytmikästä taivalta.  Ja vaikka minut vetäistiin sieltä takaisin, minä muistin Nuuskamuikkusen.

Sen pienen hetken, jonka olin kadonnut tästä toivottomasta valkoisten, kliinisten seinien sisälleen vangitsemasta loukosta, oli sieluni ollut levollinen. Ensimmäistä kertaa näiden viikkojen aikana olin ollut tyyni. Tyynempi kuin peilikirkkaan järven pinta. Mutta takaisin tuleminen aiheutti rauhattomuuden aallon ylleni. Pelko ja ahdistus hiipivät tuhannen voltin voimalla kehoni lävitse eikä päähän ajautunut sillä hetkellä kuin yksi ajatus: ’Missä mun äiti on?’

Ambulanssiin pakattuna, pillit hätää huutaen, oli elämäni muuttunut hetkessä turvatusta turvattomaksi. Ironian sylkykuppi – minä, pieni ihminen, joka muutaman viikon hoitojakson jälkeen siirrettiin toiseen sairaalaan. Parempaan hoitoon, tiukempaan valvontaan. Vain, koska he eivät osanneet. Osaisivatko täälläkään?

Ja siellä kolmannessa etapissa tässä rakennuksessa, siellä on neljä-viisi-muutakin, kaikki varmasti kymmenen kertaa minua vanhempia rypyistä päätellen. Vaikerointi, se ei lopu koskaan tässä paikassa. Itse makaan hiljaa peiton alla, varon itkemästä, etten saisi papereihini hysteerisen potilaan leimaa. Mitä 15-vuotias edes tekee täällä näiden sänkyynsä kahlittujen seassa? Vaikka niinhän olen itsekin – sänkyyn kahlittu, seuranani tippaletku ja lääkkeitä annosteleva kone, joka piipittää kantaen ylpeänä nimeä ’Aku Ankka’. Sängytkin on nimetty – omani on Kupla. Volkswageniin sillä viitataan. 

Ironian sylkykuppi ei tässäkään kohtaa pääse valumaan yli äyräiden, onhan pohjassa ammottavia, pieniä reikiä, jotka pitävät huolta, että sadistiset suojelusenkelit saavat jatkaa ilkeää piiritanssiaan liekehtivien kipujeni ympärillä vielä muutamia viikkoja.

Se yksi pirteämpi naishenkilö – puren kieltäni, etten ajattelisi mummeli – joka onnellisessa asemassaan saa jopa itse kävellä ihan kahville asti, istuu sängyllään ja jutustelee pirteänä jonkun sukulaisensa kanssa. Vaikuttaa tyttäreltä. Naishenkilö kertoo tarinan kuinka hän kävi jo siellä, taivaan porteilla. Sydän otti ja petti hetkeksi, hänkin on siis jättänyt tämän maailman jo kerran. Hän kertoo nähneensä valon, luulleen hetkensä jo tulleen. Tätä tarinaa kerrotaan kevyin elkein. Luulen: Mummeli on elänyt hyvän elämän.

Minä hautaudun iltapäiväteeni kanssa tyynyistä rakennettuun pehmeään valtakuntaan. Ja mietin. Niin minunkin sydämeni teki. Päätti, että nyt riitti. Mutta se tuli takaisin. Rytmi, joka katosi. Ja siinä pienessä hetkessä, jossa se pyyhälsi jossain taivaanrantoja maalailemassa, minä tartuin Nuuskamuikkusen käteen, joka ilmestyi huuliharpun sointujen muodossa. Sen siivittämänä palasin todellisuuteen, etsimään omaa askellustani, omaa rytmiäni. Minä en muista valoa. Minä en nähnyt valoa. Mutta minä muistan: Minä kohtasin Nuuskamuikkusen. Enkä aio kohdata häntä piakkoin uudestaan.

Kesäajatuksia

Haluan kyseenalaistaa suomalaisten vilukissojen riemunkiljahdukset tämän kaiken helteen keskellä.Onhan se toki hienoa, että kylmää ja synkkää maata hellii silloin tällöin ylikuumenemisen vaara, mutta mielestäni tämä alkaa mennä jo liian pitkälle. Perusteluiksi kelvatkoon tahmaiset varpaani, jotka ovat jälleen kerran nauttineet hellepäivän iloista. En toki väitä, että silloin olisi naurettavan kuuma, kun joudun pyyhkimään sulanutta asfalttia varpaiden välistä, en toki, mutta saatan syvästi vihjaista siihen suuntaan.

Tietenkin viisaimmat voisivat kehottaa tyttöä käyttämään kenkiä vaan en aivan pureksimatta tätäkään ehdotusta menisi nielemään. On nimittäin sangen mukavaa tallustella lämpimillä kaduilla pitkin kaupunkeja ja tehdä havaintoja asioista, joita muut eivät välttämättä ole huomanneet vaikka olisivat taapertaneet samaa katua pitkin lukemattomia kertoja. Yksinkertaisesti voisin ilmaista asian niin, että suojausta laskiessaan, saattaa kohdata odottamattomia asioita. Ja ne asiat voivat johdattaa vaikka minkälaisiin seikkailuihin.

Oikeastaan tällaisella helteellä sitä toivoisi olevansa filosofi tahmatassujen maailmassa. Kyllä, toisinsanottuna Piisamirotta, joka suuressa viisaudessaan laski karvaisen takamuksensa kakun päälle. Hyvä idea, kuomaseni, hyvä idea. Suosittelisin tätä toimenpidettä syvällisesti itselleni pakastekakun muodossa.

Erityisen ikäväksi tänään koen ajatuksen juoksuni sen vuoksi, etten asu Muumilaaksossa. Siellä sentään helteellä Pikku-Myy löysi laatikollisen outoja siemeniä ja niin kasvoi Muumilaaksoon viidakko yhdessä yössä. Villieläimiä siemenistä ei sentään kasvanut, mutta Haisuli ratkaisi ongelman ja viidakosta tuli täydellinen.En siltikään omassa maailmassani häviä tässäkään kilpailussa vaan totean rauhallisin mielin eläväni aina yhtä lohdullisessa cityviidakossa villieläimineen päivineen.

Guns 'n Rosesia lainatakseni: "Welcome to the jungle / It gets worse here everyday"

Blogikuolema

Olen muuttanut pois Outokummusta. Niine hyvineen varmastikaan ei lainkaan nimensä veroinen blogini, jäänee unholaan hyvinkin nopeasti!

Pitänee kehitellä itselleen uusi paikkakunta, että voi sitten kertoa tyhymille mitä siellä tapahtuu. Jos jaksaa kiinnostaa, enpä tiiä.

Kuitenkin tilanne on tällä hetkellä tämä:

Valmistun media-assariksi. Ilmeisesti. Ensi viikon perjantaina. Ainakin luulen valmistuvani opintokortin mukaan. Kaikki näytöt on kolmosia, joten jeejee!

...mitään hyötyähän tuosta ei ole, koska en saanut kutsua pääsykokeisiin.

...ja olen viettänyt viimeisen viikon sairaalassa. Nyt olen vain viikonloppulomalla ja maanantaina suuntaan uudestaan osastolle, josta lähdin 10 eri lääkkeen turvin viikonloppua viettämään.

En ole lainkaan tyytyväinen tilanteeseen, jossa kerääntyy laskuja vino pino enkä pääse tekemään töitä vaikka työt piti aloittaa tällä viikolla. Ihan vain tutkimushaastattelijahommia, mutta silti odotin, että pääsisin mutkattomasti vain tekemään jotain pariksi kuukaudeksi eikä tarvitsisi taas sotkeutua johonkin paperihelvetteihin. Toisin taitaa käydä.

En ole ollenkaan tyytyväinen tällä hetkellä yhtään mihinkään ja tulevaisuus näyttää lähinnä 'kuula kalloon'-tyyppiseltä ratkaisulta hyvinkin vahvasti.

Niin, että... niin. Tämä kevät on ollut oikein Helvettien Helvetti enkä ajatellut, että tämä nyt kruunantuisi näin. Saa nyt nähdä olenko edes itse paikalla hakemassa todistusta. Turhaan olen siis paskonut itseni viimeiset kolme vuotta. Siltä se ainakin nyt tällä hetkellä helvetin pahasti tuntuu, kun MIKÄÄN ei suju mihinkään suuntaan.

Mutta kaipa se sitten paistaa joskus tulevaisuudessa risukasaankin se aurinko, vai?

Toisaalta, jos joku osaisi sanoa mitä niin helvetin pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tämän kaiken niin valaiskaa toki. En nimittäin jaksa enää uskoa kohta siihen, että mikään muuttuu ikinä mihinkään suuntaan, koska aina, kun olen niin jaksanut yrittää tehdä, olen päätynyt makaamaan sairaalaan. Ettäniinettänäin.

Pitäisi olla se elämän paras kesä, vapaus,  ihmisiä, tunteita, asioita, intoa, iloa, onnea, saavutuksen tunnetta ja kaikkea sellaista "tästä se elämä alkaa"-fiiliksiä. Eikä tälläistä 'kuula kalloon ja mahdollisimman pian, etten jää tänne tuhlaamaan muiden verorahoja'-oloa.

Nojaa. Ihmisjätettä vain.

Elämä ei anna, ottaa vaan

Että vieköön sitten vaikka hiuksetkin päästä, mun puolesta!
En enää jaksa!

Aloitin kevään viime perjantaina. Lopputuloksena keuhkoissa katupölyä, ripsissä lunta.

Olin söpö, hiuksia kasvattanut lepardimekkoinen tyttö.

Joka elämäänsä ahdistuneena kyni itsensä petolinnun perseeksi.

PS. LOPPUTYÖNI EI ETENE!

"Kohti uusii koitoksii kääntää, mä pystyn kaiken voitoksi vääntää"

Otsikko on muuten Jujun 'Hurrikaani' biisistä, jonka kertosäkeen olen kokenut kovin osuvaksi omalle kohdalleni. Ja kuten aina: Miksi sanoa jokin asia, jos joku toinen on sen jo sanonut paremmin?

" Katse eteen, leuka pystyyn.
Kapuloita rattaisiin, et tuntuu rystyyn.
Täs hurrikaanimeres ei tunnu missään toi hurrikaani edes.
Kohti uusii koitoksii kääntää,
mä pystyn kaiken voitoksi vääntää.
En pysty muuttaa paskaks kaikkee mihin kosken.
Kun se lyö, annan toisen posken."

Sisko otti kuvia, että (c) miun sisko

Tilannekatsaus:

Fysiikan kurssi suoritettu. Ei ole yhtäkään ykköstä miulla AT-aineissa. Haaveilen, että ehtisin tässä oikeasti äikän numeron korottaa. En tee kakkosella mitään.

Ennakkotehtävät hoidettu. TAMKiin ja Metropoliaan. Ihan ykkösenä haluaisin Metropoliaan elokuva- ja tv-käskirjoittamisen linjalle. Saa nähdä miten käy vaikka olenkin lähtenyt hakuun sillä asenteella, että moppaan lattioita muilla hakijoilla (Sori vaan!). Toisaalta ihan turha sitä kai on lähteä millään muulla asenteella kulttuurialan opiskelupaikkaa havittelemaan, eikö?

TAMKiin en odota edes pääsykoekutsua, mutta en voinut jättää lähettämättä pofoa, kun sen kerta olin saanut valmiiksi. Heh.
Laitoin vielä kolmosvaihtoehdoksi Turun AMK, journalismin koulutusohjelma. Ihan vaan, koska ennakkotehtävät siihen tulee huomenna niin niihin ehkä jaksaisi panostaa. Sitäpaitsi kuulemma pääsykokeissa testataan yleissivistystä niin olisi hauska päästä testailemaan sitä, koska pidän oikeasti yleissivistykseni tasoa melko heikkona.

Lopputyötä varten olin Helsingissä äänittelemässä ääniä. Tuntuu vain, että koko homma kaatuu hiljalleen, mutta ei se mitään. Yksi asia kerrallaan niin saan sen jonkinlaiseen kuosiin ja valmistun. Se on se päämäärä tässä kuitenkin niin ei nyt kaiken muun keskellä aleta vaatimaan itseltään liikoja. Vaikka olisihan se kiva saada hyvä numero lopputyöstä  ja muista näytöistä, jotka ovat muuten kaikki miulla tekemättä.

Äärimmäisen havainnollistavaa.

Menneen viikon tuulia...

Siskon kanssa käytiin lauantaina hakemassa Fazerilta ilmaisia Mignon-munia. Napattiin niitä matkaan 8 kappaletta. Heh. Sisko vielä aamulla stressasi, kun itse olin niin huonossa kunnossa, ettei aamulla voitu heti kymmeneltä lähteä munajahtiin, ettei siellä riitä meille mitään, kun päästiin vasta 11 jälkeen lähtemään matkaan. Joopajoo. Ollaan siskon kanssa kuin yö ja päivä mitä tulee esimerkiksi siisteyteen, bakteeripelkoihin, kiirehtimiseen ja stressaamiseen.

Maanantaina käytiin siskon kanssa katsomassa Maya III-näyttelyä, koska Diedrichsenin museoon pääsi ilmaiseksi. Oli siellä ihan mageita kaikkia juttuja. Keskosen luuranko muunmuassa. Tosi isoja juoma-astioita on Mayoilla ollut ja kaakaoastiat näytti juuri sopivan kokoisilta. Kilpikonna-astia oli siistin näköinen. Koruja jäin hämmästelemään, kun näyttivät niin painavilta. Tosi upeaa käsityötä kuitenkin oli kaiverruksissa ja koruissa. Suitsutusastiat oli kans siistejä. Niin ja tykästyin patsaisiin, jotka oli vain kuvattu 'patsas, jossa hahmolla iso maha' tms. Haha. Mutta ne oli niin söpöjä, kun ne patsaat näytti niin tyytyväisiltä elämäänsä! Haluaisin sellaisia omaan kämppään. Niitä voisi sitten katsella ja varmasti tulisi heti hyvä mieli!

...ja tulevia puuskia

 

Hyvin havainnollistava kuva tilanteesta tällä hetkellä. Tuossa vasemmalla. Havainnollistava lähinnä sillä tavalla, että tuo kuva ei edes vääristä miun ihon väriä vaan ihan oikeasti tällä hetkellä olen noinkin terveen näköinen ihmisotus.

Siispä haasteekseni nouseekin tässä aikataululliset asiat, kun pyrin lopputyötäni aloittelemaan. Ei riitä se, että äänieditit ovat auttamattomasti varattuja aamulla, joten työskentelyni painottuu kai sitten iltaan. Vaan en ole vielä todellakaan siinä kunnossa, että jaksaisin päivittäin kävellä kouluun ja takaisin. Koulumatka on vain 3km, mutta tällä hetkellä väsyn edelleen todella helposti, joten aamuisin olisi todella hyvä päästä kouluun kyydillä. Siinäpä sitten onkin soittelemista ja sopimista ihmisten kanssa, että kenen kyytiin tänään pääsisi. Illalla nyt sitten voin päivän päätteeksi talsia kotiin ja kaatua suoraan sänkyyn. Kuitenkin joka päivä pitäisi päästä tekemään jotain, jotta oikeasti joskus valmistuisin. Siinäpä onkin se suurin haaste - ne koulumatkat ja aikataululliset asiat.

Mitähän muuta sitä on tulevaisuus tuomassa lähiaikoina...

Olisi yhdet sairastelutukipalstan bileet tiedossa, mutta tämä sairastelija taitaa jäädä budjettinsa varjossa ihan kotiin vain lepäilemään. Sinänsä harmi, koska pippaloissa olisi paljon ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin ja kovasti haluttaisi istua iltaa näiden ihmisten kanssa.

Sen lisäksi odottelen innolla olenko saanut kotiini Facebookista voittamani Geisha-konvehtirasian sekä tietoa sossusta suostuvat he tukemaan minua huntin sairaalalaskun maksamisessa.

Ei siis mitään elämää kummallisempaa. Pitäisi lähteä ensi kuun vaihteessa myymään vappupalloja. Jännää!

Lyhyestä virsi kaunis

Enkä minä mitään ole ollut kuvaamassa sairaana!
(toi on muuten linkki, jos joku ei tajuu)
Käsivaralla.

Ehdottomasti kyllä mukavaa käydä tuolla kuvailemassa, tiivistetysti siksi, että:
Istuskelin syömässä kuvauspalkkiosalaattiani, kun tapahtuman järjestäjä ja valoääniteknikko hyökkäsivät kimppuuni saatesanoilla: 'Me tultiin halaamaan sua, kun näytit niin surulliselta'.

Ja kyllähän se lämmittää aina sydäntä, kun saa kuulla senkin, että teatterin puolelta pidetään huolta, että saan kuvata juuri siitä paikasta mistä haluan.

Jaaaa nooo, ajattelin olla itselleni tällä kertaa armollinen koko homman suhteen ja todeta, ettei se nyt niin huonosti mennyt, vaikka olo oli mitä oli. Toisaalta järjestäjä oli matskuun tyytyväinen, joten eipä kai muulla ole oikeastaan mitään väliä.

Sen jälkeen sitten olenkin ehtinyt lähinnä tapella sairasteluasioista. Tai siis käväisin tässä jo kaksi päivää osastolla sairaalassa, kun on niin heikko happi. Siellä sitten tappelin lääkärin kanssa ja noooo, kai sekin on saavutus, jos saa lääkärin käyttäytymään kuin teinipoika ja toteamaan 'lähe sit menee täältä' ja katoamaan osastolta ovet paukkuen...

Että tässä lääkityksen kera tilannetta tarkkaillen.Joutuuko lähtemään takaisin vai ei.... Olo on aika huono toki, ei oikein mitään pysty tekemään tässä. Paitsi n. 3h päivästä on siinä kunnossa, että vaikuttaa ihmiseltä. Sinänsä tää nyt vaikeuttaa mun aikatauluja ja jatko-opintohakuja ja kaikkea, että se todellisuus alkaa iskeä päähän pikku hiljaa.

Mutta noh, eipähän tarvitse miettiä minne hakee, kun ei tule tehtyä ennakkotehtävistä tällä menolla kuin Metropolian käsikirjoittamisen tehtävät...

Lopputyötäkin pitäisi alkaa jo vähän väsäämään ensi viikolla, mutta onneksi olen ollut viisas ja aikatauluttanut muutenkin ensi viikolla sellaisen alustavan homman, jonka voin tehdä tälleen kotona (kunhan joku käy koululta hakemassa mulle vähän äänitysjuttuja). Juu, että kai tässä siis hitaasti ja varmasti ja näin...

Kauas on pitkä matka

Tänään oli päivä, kun minun piti voida oikein hyvin ja olla ahkera. Kirjoittaa ne miljoona ennakkotehtävää ja saada aikaiseksi vaikka mitä. Ehkä jopa toivoa, että suolistoni osoittaisi taas vähän edes rauhoittumisen merkkejä.

Sen sijaan aloitin aamuni saamalla paniikkikohtauksen kuullessani elämäni hirveimpiä uutisia.

Elämäni ehdottomasti yksi tärkeimmistä henkilöistä on jättänyt tämän maailman tiistaina.

Kirjauduin normaalisti sisään naamakirjaan, huomasin viestin inboxissani ja siinä viestissä minulta tiedusteltiin tiesinkö mitään siitä onko totta tämä huhu, että olisi kyseinen henkilö poistunut keskuudestamme. Ensimmäinen reaktioni oli ehdoton ei, ei minulle ole tullut ilmoitusta perhepiiristä ja vastahan tuo samainen ihminen iloitsi lääkäriltään saamista hyvistä uutisista. Ja sitten totuus alkoi valjeta hiljalleen epämääräisten naamakirjan erilaisten ryhmien viesteistä, jotka tukivat huhun todenperäisyyttä.

Niin sitten epätietoisuudessa istuin ja tuijotin koneen näyttöä kykenemättä kunnolla hengittämään, vapisten ja peläten. Kunnes lopulta rohkaisin mieleni ja uskalsin soittaa elämäni hirveimmän puhelun. Tieto oli varmistettu.

Muutenkin tuntui hirveältä, että niin moni ihminen päätyi minulta kyselemään tiedänkö asiasta jotain.

Kyseessä oli henkilö, johon tutustuin vuosia sitten internetin ihmeellisen maailman kautta. Ja voi kuinka ihana ihminen hän olikaan, puhumattakaan siitä miten tärkeä tuki ja turva ja opettavainen ihminen. Se tapa, jolla hän ja hänen perheensä ottivat minut vastaan ensikerrasta alkaen, on ollut jotain sanoinkuvaamatonta, jota en olisi ikinä uskonut ellen olisi asiaa itse kokenut. Hän oli minun, minun oma nettiemoni ja he minun oma nettiperheeni. En osaa edes kuvitella millaiset fiilikset on itse perheellä.

En oikein tiedä miksi kirjoitan tai edes mitä kirjoitan. Tuntuu nyt vain siltä, että on pakko, pakko kirjoittaa jotain. Pohtia tilanteen ensihetkiä, purkaa jonnekin, että pääsen tästä ensiahdistuksesta eteenpäin.

Ja vielä tähän väliin kaikki tämä, kun pitäisi jaksaa ja vääntää ja tehdä ja miettiä tulevaisuutta. Juuri viime lokakuussa menetin isoveljeni surullisissa yhteyksissä ja nyt...

Sitäpaitsi minun piti mennä tekemään lopputyöni nettiemoni luokse. Piti olla siellä ja viettää aikaa, nauttia hänen (ja heidän) seurastaan, koska en ole siellä vuoteen ehtinyt käymään. Ja nyt minulla ei ole sitä mahdollisuutta. Sitäpaitsi olin juuri eilen päätynyt lopputyöni kanssa siihen lopputulokseen, että teen radiodokumentin läheisen menettämisestä (koska en tässä sairastaessani voi ottaa projektikseni mitään mikä vaatii ulkopuolisia haastateltavia yms vaan joudun turvautumaan vain ja ainoastaan itseeni, koska en voi etukäteen tietää minä päivänä jaksan tehdä mitään). Keskeisenä ajatuksena olisivat olleet veljeni kuolemaan liittyneet tunteet, mutta...

Kyllä muuten vituttaa - nyt, kun mietin - että tässä ihan parin viikon sisällä oli hirveästi puhetta, että pitäisi nähdä. Ja jo silloin jotenkin tunsin, tiesin, kun nettiemoseni kertoi minulle, että odottaa joko hyviä tai todella huonoja uutisia lääkäriltä, että NYT, NYT PITÄISI LÄHTEÄ TAPAAMAAN. Oli vain sellainen tunne, että jos ei nyt lähde, niin ei enää ikinä näe ihmistä. Miksi en luottanut vaistoihini ja mennyt vierailulle? Miksi?!

Enkä vain ymmärrä. Miten ihminen, jonka viimeiseksi viestiksi minulle jäivät iloiset sanat ja onnen tunteet siitä kuinka hän on saanut hyviä uutisia terveyteensä liittyen, onkin yhtäkkiä seuraavana päivänä poissa?

Surullisen lohdulliseksi ajatukseksi tästä kaikesta kuitenkin jää - ikuisesti verkkokalvoille painautuneena - rakkaan, niin rakkaan nettiemoni viimeiseksi jäänyt Facebook-päivitys:

"Hyvää yötä kaikille! On kevyt mennä unille, kun on iso pelko poissa hartioilta!"