Tiistaiturhake!

Luulin joutuvani jonottamaan kauankin eilen puhelimessa, mutta ihmeekseni pääsin hyvin vähäisellä korvan kuumottamisella.  Joka tapauksessa todella yllätyksellisesti herra Tohtori halusi ohjata minut labraan, jonne en ole päässyt vieläkään. Öhhöm. Ei hyvä, koska torstaina herra Tohtori haluaa soittaa ja kertoa minulle tuloksia.

Selkeästi ihan vain sen kunniaksi valvon yhä vaikka väsyttää ja viisas ihminen menisi nukkumaan.

Maanantai oli muutenkin tuottelias. Sain ainakin tehtyä uudelleen niitä hommia, jotka olin saanut jo kerran valmiiksi. Mutta jotka jostain 'eiks se tarkota, et jos mul on tos projektin nmi, et sitä kansiotakaan ei sit poisteta - aijaa mä luulin niin'-tyyppisestä syystä eipä ollut niitä enää siellä. Tämän kaiken räpeltäminen kuumepiikkien seassa on enemmän kuin turhauttavaa. Mutta ei se mitään, eiköhän se nyt vain taas osoittanut sellaisen pienen asian kuin olemattomuuteni koulussa koko sinä aikana, kun olen siellä ollut ja sinä loppuaikana, kun en tule siellä olemaan. Hah! Not been there, done that! (...enäämuutamahassukuukausjapääsenpoispoispoispois....)

Nyt kärsin sitten kuumeisesta olosta, mutta vaihteeksi alilämmön takia. Onhan se mukavaa vaihdetta!

Joka tapauksessa pidän turhaketiistaitakin yllättävän tuotteliaana. Tein tänään jotain, jota varmasti kukaan ei odottanut minun tekevän ainakaan ihan heti. Nimittäin heitin heipat huulilläväreilleni. Johan ne olit yli 5 vuotta tuossa pyörineet. Miksi ne sitten päädyin ottamaan pois? Enpä osaa sanoa. Ehkäpä haluan vain nähdä millaiset arvet jättävät. Voihan ne aina käydä ottamassa uudestaan - se on kuitenkin huipuinta koko prosessissa. Etenkin noiden lävärien kanssa, koska huuli turpoaa ihan mahdottoman suureksi mustelmaksi ja se tunne, kun ne lävärit tehdään on niin lähellä kipua, että nam.

Toisekseen rupesin blogisurffailemaan ja löysin hauskan t-paidan tuunausvinkin, jota piti heti kokeilla yhteen ikivanhaan kulahtaneeseen toppiin. Ja no, kai siitä tuli ihan kiva. Ainakin se näyttää hyvältä tuolla henkarissa hengaillessaan. Tämän lisäksi piipahdin Tokmannilla ostamassa itselleni yhdet lämpimät sukkahousut ja yhdet lämpimät legginssit (alkuperäissuunnitelma sisälsi kahdet legginssit, mutta kuinkas kävikään vaikka kuinka tarkkaan muka katsoin mitä valikoin hyllystä). Vielä, kun saisin vihreät housuni korjattua, olisin onnellinen pitkään.

Muodon vuoksi-sarjan eka tuotantokausi on ruksuttanut tuossa ja ruksuttaa edelleen. Netflixin antoisaan maailmaan siis sukellan ja vielä yhden jakson turvin nukahdan - toivon mukaan. Sitä ennen kuitenkin Zyrteciä naamariin, ettei pääse nokkosihottuma yllättämään. Se pahalainen, kun oireilee jo taas tälle päivälle.

En sitten maltakaan odottaa huomista kävelyrumbaa näillä mahdollisilla tuomiopäiväenergioilla. Miksi Outokummun terveysasema ei ole lähempänä keskustaa - sitä olen miettinyt monen monta kertaa.

Mut hei - lähetin mie sentään jo ekan sähköpostin lopputyöhön liittyen. Ettäpä niin. Olen siis periaatteessa suunnannut ajatukseni jopa tulevaisuuteen vaikka en henk. koht. usko tulevaisuuteen.   

Ps. En oikeesti muista mikä viikonpäivä tänään on. Oletan vaan, että on tiistai, koska oon koko päivän ollu vakuuttunu, että olis maanantai mikä ei voi pitää paikkaansa, koska ihan salee olin koululla eilen ja tänä aamuna heräsin kuudelta, koska kainalokaverin piti lähteä kohti Jyväskylää. Pyh.

Pfffft....

Jossain vaiheessa kamelin selkä katkesi. Lievän idutuksen kourissa saatoin huutaa pienen viattoman pyynnön jonnekin kohtalon ivalle, joka päätti tietenkin toteuttaa toiveeni. Hoidettuani näistä saamarin opinnoista prosentuaalisesti suurimman osan terveydellisten - henkisten ja fyysisten - ongelmien kera, toivoin, että edes joskus olisi vain teknisiä ongelmia. Edes yhden projektin kanssa.

Siinä on sellainen jännä juttu nimittäin, että vitutustaso on järkyttävän erilainen sarjassa 'veljesi kuoli' kuin sarjassa 'hei tää kone ei muuten toimi mitenkäänpäin'. Molemmat ongelmalliset sarjat toki vaikeuttavat tavalla tai toisella projektien valmistumista, mutta tekniset ongelmat nyt vain tuppaavat olemaan asioita, joille yleensä jopa voi jotain. Ja vaikka ei voisikaan, ovat ne silti tuhat kertaa inhimillisempiä. Tekniset ongelmat eivät yksinkertaisesti tunnu missään vaikka päähän ottavatkin. Lamaannuttavat toki tietyllä tavalla, mutta eivät läheskään samalla tavalla kuin henkiset/fyysiset ongelmat.

Jaksan kyllä edelleenkin ihmetellä sitä pientä faktaa, etten ole yhtäkään opintoviikkoa jäljessä opiskeluissani. Hyvin on mahtunu läheisten kuolemat, sairaalareissut ja omat 'lähellä on hengenlähtö'-sessiot kaikkien suurempien ja pienempien projektien sivuun. Hyötyähän tästä kohta kolmesta vuodesta ei oikeastaan ole ollut, ainakaan, jos asiaa miettii itsetunnon kannalta.

Mutta niin. Kohtalon ivaa, aivan! Nyt niitä teknisiä ongelmia on sitten riittänyt. En muista olenko vielä missään vaiheessa periaatteessa päässyt siitä viimeisestä terveyssuostakaan mihinkään, koska lääkityksen jälkimainingit ovat oikein mellevät joka ikinen kerta. (Mikään ei tunnu miltään, jolloin voisi periaatteessa tappaa itsensä, mutta on niin tylsistynyt, ettei näe edes siihen järkeä. Näin tiivistetysti. Sitä ikään kuin muuttuu zombiksi. Paitsi stten aina, kun sattuu jopa tuntemaankin jotain niin hilipatihippanhei kaikki tuntuu pahalta.) Että periaatteessa siihen päälle on vielä nuo tekniset ongelmat sitten. Puhumattakaan siitä, että tässä pitäisi alkaa sitä oppariakin vääntämään niin eiköhän nyt sitten pukkaa uutta akuuttia kehiin.

Toisaalta - mä vaan niin tiesin tän, koska mun elämä on niin yllätyksetöntä. Odotan vaan innolla sitä päivää, että sais ees hetken nauttia eikä aina vaan selviytyä. Ihan vaan, koska en jaksa ja lyhykäisyydessään sekin on jo selvää, että jos pää levis jo viime kerralla kortsikan kanssa niin tällä kertaa - jos sitä lääkettä miulle tungetaan - todennäköisesti viillän kurkkuni auki ja hyppään rekan alle. Jos tiivistäisin tämän eloni tällä hetkellä niin toteaisin vain ykskantaan olevani helvetin väsynyt tähän kaikkeen paskaan.

(Nojoojoo, mihin mä nyt muka olisin luovuttamassa. Vituttaa vaan, että joutuu tekee kaiken niin saatananmoisen vaikeasti, kun ei ikinä saa rauhaa paskalta tässä elämässä eikä siltikään ikinä saa minkäänlaista kiitosta mistään suunnalta, varsinkaan elämän suunnalta. Eli kaikki tuntuu äärimmäisen turhalta ja tää saamarin roska vaan pyörii ympyrää koko ajan. Huoh.)

Että hilipatihippan, ehkä en valmistu sittenkään ikinä?

Viimeinen kevät ja tervemenoa!

Hilipatihippan vaan! Onko mitään parempaa kuin aloittaa vuosi poskiontelotulehduksen kourissa. Onneksi antibioottikuuri on tehonnut tehokkaasti eikä aiheuttanut minkäänasteisia liiallisia sivuoireita. Nyt sitten koputetaan puuta lujaakovaa.

Viimeinen kevät teemanaan 'pitäisipitäisipitäisi'. Pitäisi suorittaa fysiikka, korottaa äikkä. Vääntää kolme tanssihommelia loppuun ja siinä sitten sen jälkeen lähteä mukavasti kohti opinnäytetyörumbaa. Ainiin - pitäisi kai sitä jossain välissä päättää minne ihmeeseen hakisi jatko-opiskelemaan ja kai se rumba pitää sisällään ennakkotehtäviäkin.

Yksi homma kerrallaan se on edettävä. Suomeksi sanottuna edittiin sulkeuduttava kunhan poskiontelot antavat oikeasti periksi.

ÄÄÄÄÄÄÄÄäh, ketä oikeasti kiinnostaa? Kai sitä nyt kaikki jo arvaa, että viimeinen kevät on vähän kiireinen ja sitä rataa. Oivoi ja byhyy. Päläpälä ja blaablaa.