Jossain vaiheessa kamelin selkä katkesi. Lievän idutuksen kourissa saatoin huutaa pienen viattoman pyynnön jonnekin kohtalon ivalle, joka päätti tietenkin toteuttaa toiveeni. Hoidettuani näistä saamarin opinnoista prosentuaalisesti suurimman osan terveydellisten - henkisten ja fyysisten - ongelmien kera, toivoin, että edes joskus olisi vain teknisiä ongelmia. Edes yhden projektin kanssa.
Siinä on sellainen jännä juttu nimittäin, että vitutustaso on järkyttävän erilainen sarjassa 'veljesi kuoli' kuin sarjassa 'hei tää kone ei muuten toimi mitenkäänpäin'. Molemmat ongelmalliset sarjat toki vaikeuttavat tavalla tai toisella projektien valmistumista, mutta tekniset ongelmat nyt vain tuppaavat olemaan asioita, joille yleensä jopa voi jotain. Ja vaikka ei voisikaan, ovat ne silti tuhat kertaa inhimillisempiä. Tekniset ongelmat eivät yksinkertaisesti tunnu missään vaikka päähän ottavatkin. Lamaannuttavat toki tietyllä tavalla, mutta eivät läheskään samalla tavalla kuin henkiset/fyysiset ongelmat.
Jaksan kyllä edelleenkin ihmetellä sitä pientä faktaa, etten ole yhtäkään opintoviikkoa jäljessä opiskeluissani. Hyvin on mahtunu läheisten kuolemat, sairaalareissut ja omat 'lähellä on hengenlähtö'-sessiot kaikkien suurempien ja pienempien projektien sivuun. Hyötyähän tästä kohta kolmesta vuodesta ei oikeastaan ole ollut, ainakaan, jos asiaa miettii itsetunnon kannalta.
Mutta niin. Kohtalon ivaa, aivan! Nyt niitä teknisiä ongelmia on sitten riittänyt. En muista olenko vielä missään vaiheessa periaatteessa päässyt siitä viimeisestä terveyssuostakaan mihinkään, koska lääkityksen jälkimainingit ovat oikein mellevät joka ikinen kerta. (Mikään ei tunnu miltään, jolloin voisi periaatteessa tappaa itsensä, mutta on niin tylsistynyt, ettei näe edes siihen järkeä. Näin tiivistetysti. Sitä ikään kuin muuttuu zombiksi. Paitsi stten aina, kun sattuu jopa tuntemaankin jotain niin hilipatihippanhei kaikki tuntuu pahalta.) Että periaatteessa siihen päälle on vielä nuo tekniset ongelmat sitten. Puhumattakaan siitä, että tässä pitäisi alkaa sitä oppariakin vääntämään niin eiköhän nyt sitten pukkaa uutta akuuttia kehiin.
Toisaalta - mä vaan niin tiesin tän, koska mun elämä on niin yllätyksetöntä. Odotan vaan innolla sitä päivää, että sais ees hetken nauttia eikä aina vaan selviytyä. Ihan vaan, koska en jaksa ja lyhykäisyydessään sekin on jo selvää, että jos pää levis jo viime kerralla kortsikan kanssa niin tällä kertaa - jos sitä lääkettä miulle tungetaan - todennäköisesti viillän kurkkuni auki ja hyppään rekan alle. Jos tiivistäisin tämän eloni tällä hetkellä niin toteaisin vain ykskantaan olevani helvetin väsynyt tähän kaikkeen paskaan.
(Nojoojoo, mihin mä nyt muka olisin luovuttamassa. Vituttaa vaan, että joutuu tekee kaiken niin saatananmoisen vaikeasti, kun ei ikinä saa rauhaa paskalta tässä elämässä eikä siltikään ikinä saa minkäänlaista kiitosta mistään suunnalta, varsinkaan elämän suunnalta. Eli kaikki tuntuu äärimmäisen turhalta ja tää saamarin roska vaan pyörii ympyrää koko ajan. Huoh.)
Että hilipatihippan, ehkä en valmistu sittenkään ikinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti