"6" ei ole numero

Viisi on numero.
Viisi on hieno numero.
Ajatelkaa vaikka - kädessäkin on viisi sormea.

Neljä ei ole numero.

Seitsemän on numero.

Seitsemän on hieno numero.

Ajatelkaa vaikka - viikossakin on seitsemän päivää.

Kuusi ei ole numero.

Kenkiä, housuja, nälkälakkolaisia

Eilen kävin leikkimässä kunnon kansalaista, yhteiskunnan mukaista kulutushysteriaan taipuvaista naisihmistä. Vaatetin itseni jopa sen mukaisesti, että melkein sulautuisin joukkoon. Farkut jalkaan ja ylle ihanin rakkain oranssi takkini.

Ensimmäisenä suuntasin Lindexille, josta ostin edellisetkin kenkäni. Viimeksi bongasin sieltä isojen tyttöjen puolelta ihanat vihreät housut, jotka oikein huusivat nimeäni. Mutta tietenkin täysihintaiset vaatteet ovat kalliita, ainakin miulle. Viimeksi olen ostanut täysihintaisen tuotteen viime helmikuussa. Siis vaatteen. Alusvaatteita ei lasketa (mutta nekin on ostettu alennusmyynnistä). Muut vaatteet tässä välissä onkin kaavittu kirppareilta.

Jokatapauksessa nyt sitten oli siellä -50% rekissä roikkumassa nuo vihreät housut, yksi kappale ja juuri minun kokoani. Voin kertoa, että lähtivät mukaan, koska ehdinkin jo hajottaa ne 1,75e maksaneet kirpparihousut (joihin rakastuin. Snif!). Vihreät housut piristämään tylsää elämääni!

Sen lisäksi sitten sain uudet kengät ostettua. Tuntuu taas hauskalta, kun on pohjat kengissä. Viininpunaiset kengät lähtivät messiin. H&M:stä. Huh. Olen siis käynyt kaupoissa, joissa yleensä en käy. Voi, olisi kyllä ollut paljon kaikkia vihreitä juttuja joka puolella...

Suunnittelin kovasti, että jos rahaa 'jää' tässä joskus niin kävisin ostamassa muitakin vaatteita - ihan uutena kaupasta. Vaikka ei siellä ole paljon miun mieleen olevia, kun on nykymuoti melko typerää enemmän tai vähemmän. Mutta! Ainakin talvitakki pitäisi hankkia. En omista sellaista.

Eilinen päivä sisälsi sen lisäksi Teemun tapaamisen, joka johti minijuustohampurilaisten luokse. Bongailtiin myös nälkälakossa olevia ihmisiä eduskuntatalon pihalla. Hieman tekisi mieli ottaa kamera ja mennä kuvailemaan, kun sopisivat oikein kivasti kuviksi ne maisemat miun tv-dokkariin. Mutta taidan vain olla arkajalka ja jättää ihmiset omaan rauhaansa.

Join muuten eilen kiivi margaritan. Oliko edes hyvää! Nam! Ja kruunasin päivän kävelemällä Alppilasta Käpylään uusien kenkien innoittamana. Ihanaa! Käveleminen on parhautta!

Nyt pitäisi alkaa vääntää vähän työssäoppimisjuttuja ja sen jälkeen suunnata kuvauskamojen kanssa Vantaan puolelle kuvailemaan. Hui!

Mutta parhautta olivat Helsingissä mainokset - jälleen kerran. Ensin tuli vastaan energiansäästöviikosta muistuttava mainos, jossa vihjataan siihen, että käytä vain sen verran kuin tarvitset ja on kuva lampusta / lampun valosta. Sen jälkeen seuraavassa kyltissä on mainos Linnanmäen Valokarnevaaleista. Naurahdin. 

Aamukahvien keittäjä ja muita tarinoita

En tiedä mitä mielenkiintoista pitäisi kirjoittaa. Tai vähemmän mielenkiintoista. Oikeastaan ei miulla ole mitään kerrottavaa edes.

Editoinnin aloittelin tuon tanssiproggiksen parissa ja jonkinasteisen esimerkkiversion siitä lähetin jo tanssijalle itselleen eikä palaute ollut huonoa. Se jännitti kai eniten, että ollaanko ollenkaan samalla aaltopituudella asian kanssa. Editoiminen on vielä pahasti kesken, mutta nyt tulee kolmen viikon tauko, koska tämä viikko vietetään tv-dokkaria kuvatessa, ensi viikko syysloman parissa ja sitä seuraava viikko ihan vain iloisesti Helsingissä mm. Billy Talentin keikalla sekä työssäoppimisen parissa. Toki tässäkin viikossa on ripaus työssäoppimista kaiken muun keskellä.

Tv-dokkari periaatteessa stressaa, koska samalla pitäisi tehdä kuvaus- ja editointinäytöt. Toisaalta mitäs niistä turhia stressaamaan, koska tiedän jo valmiiksi molempien menevän penkin alle, koska en ole kuvaus- saatika editoijaihminen. Mitä siis turhia stressaamaan? No, oikeastaan en harrasta stressaamista. Sellainen henkinen kuoleminen on enemmän miun juttu, ihan jo senkin takia, ettei kaikki tässä kropassakaan suostu toimimaan vielä tasapainossa. Jälleen kerran voin todeta, että henkilöt, jotka tykkäävät jakaa lausetta: 'Kannattaisko mennä lääkäriin' voivat puolestani juosta seinään. Tykkään toki, että on ihmisiä, joiden kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa lääkärikäynneillä, mutta ikävä kyllä itse en - edelleenkään - kuulu näihin ihmisiin enkä koe minkäänasteista syytä lähteä korjaamaan toisella lääkkeellä sivuvaikutuksineen toisen lääkkeen sivuvaikutuksia vaan ehkä mieluummin kuitenkin kärsin ja katkaisen mahdollisen kierteen yksinkertaisesti kärsivällä odotuksella. Jos pitemmän päälle alkaa tuntua siltä, ettei mikään toimi, on asia harkitsemisen arvoinen. Eihän nyt ihan oikeasti kukaan tarvitse elämästään n. 2 vuotta kuitenkaan mihinkään. Sen ehtii ihan hyvin tuhlata sairastelemiseen ja muuhun mukavaan.

Mutta tosiaan, en oikein tiedä mitä koko tv-dokkarista edes tulee eikä kiinnostaisi loppupeleissä tehdä koko hommaa, koska tv-dokkarin tekeminen yksin on melko raskasta puuhaa. Enkä oikein tiedä miksi tuhlata niin paljon energiaa sellaisten asioiden tekemiseen, joista ei nauti pätkääkään ja joista kuitenkin tulee vain loppupeleissä paskaa niskaan. Hohhoijaa. Vihaan elämää jo yksinkertaisuudessaan sen takia, ettei yrittämisestä saa pisteitä - vain onnistumisesta, mutta siitäkin harvemmin, koska onnistuminen on oletusarvo, ei mainitsemisen arvoinen asia. (hohhoijaa sillekin)

Sitten ei kyllä jaksaisikaan puhua enempää koulusta, koska jälleen kerran oli viime viikko kyllä sellainen, että 'pois, pois, pois'. Mutta hei, on jo lokakuu joten eipä tässä tarvitse hirveän pitkään kärsiä. Jokohan se itsetunto lähtisi nousuun sen jälkeen, kun tuolta pääsee pois? (Tuskin, koska aikuisten maailma on maailman paskin maailma.)

Eipä itseasiassa taida olla taas mitään paljon muuta mielenkiintoista kerrottavaa teille. Rahat on loppu, kengät on hajalla, kuvaukset pitäisi hoitaa alta pois ja päättää syysloman ohjelmasta. Kahvi on hyvää ja suklaa vielä parempaa. Kahvi on jopa parempaa, jos sitä ei tarvitse aamulla itse keittää.

Äiti lainasi rahaa, joten lähden metsästämään kenkiä. Jep. Se on mainitsemisen arvoinen asia, kuten sekin, että  torstaina pääsen toivon mukaan käymään teatterissa kuin parin viikon päästäkin. (Haa, mutta miten voi käydä teatterissa, jos on rahaton. Miettikää sitä! Minulla on sellainen henkinen kuolema päällä, että teatteri lienee ainoa keino pelastaa minut. Nostaa pinnalle, että voin hengittää ja melkein muistaa, että elämässä on jopa asioita, joista nautin. Kahvin ja suklaan lisäksi. Namnam!)

Tulevaisuutta on nimittäin vaikea miettiä, jos on kohta 2½ vuotta asunut paikassa, jossa on oikeastaan passivoitunut niin pahasti, että ei ole edes olemassa. (Toisaalta sellaisessa paikassa on ainakin ollut helppo sairastaa)

Billy Talentia ja The Usedia odotellessa!