En tiedä mitä mielenkiintoista pitäisi kirjoittaa. Tai vähemmän mielenkiintoista. Oikeastaan ei miulla ole mitään kerrottavaa edes.
Editoinnin aloittelin tuon tanssiproggiksen parissa ja jonkinasteisen esimerkkiversion siitä lähetin jo tanssijalle itselleen eikä palaute ollut huonoa. Se jännitti kai eniten, että ollaanko ollenkaan samalla aaltopituudella asian kanssa. Editoiminen on vielä pahasti kesken, mutta nyt tulee kolmen viikon tauko, koska tämä viikko vietetään tv-dokkaria kuvatessa, ensi viikko syysloman parissa ja sitä seuraava viikko ihan vain iloisesti Helsingissä mm. Billy Talentin keikalla sekä työssäoppimisen parissa. Toki tässäkin viikossa on ripaus työssäoppimista kaiken muun keskellä.
Tv-dokkari periaatteessa stressaa, koska samalla pitäisi tehdä kuvaus- ja editointinäytöt. Toisaalta mitäs niistä turhia stressaamaan, koska tiedän jo valmiiksi molempien menevän penkin alle, koska en ole kuvaus- saatika editoijaihminen. Mitä siis turhia stressaamaan? No, oikeastaan en harrasta stressaamista. Sellainen henkinen kuoleminen on enemmän miun juttu, ihan jo senkin takia, ettei kaikki tässä kropassakaan suostu toimimaan vielä tasapainossa. Jälleen kerran voin todeta, että henkilöt, jotka tykkäävät jakaa lausetta: 'Kannattaisko mennä lääkäriin' voivat puolestani juosta seinään. Tykkään toki, että on ihmisiä, joiden kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa lääkärikäynneillä, mutta ikävä kyllä itse en - edelleenkään - kuulu näihin ihmisiin enkä koe minkäänasteista syytä lähteä korjaamaan toisella lääkkeellä sivuvaikutuksineen toisen lääkkeen sivuvaikutuksia vaan ehkä mieluummin kuitenkin kärsin ja katkaisen mahdollisen kierteen yksinkertaisesti kärsivällä odotuksella. Jos pitemmän päälle alkaa tuntua siltä, ettei mikään toimi, on asia harkitsemisen arvoinen. Eihän nyt ihan oikeasti kukaan tarvitse elämästään n. 2 vuotta kuitenkaan mihinkään. Sen ehtii ihan hyvin tuhlata sairastelemiseen ja muuhun mukavaan.
Mutta tosiaan, en oikein tiedä mitä koko tv-dokkarista edes tulee eikä kiinnostaisi loppupeleissä tehdä koko hommaa, koska tv-dokkarin tekeminen yksin on melko raskasta puuhaa. Enkä oikein tiedä miksi tuhlata niin paljon energiaa sellaisten asioiden tekemiseen, joista ei nauti pätkääkään ja joista kuitenkin tulee vain loppupeleissä paskaa niskaan. Hohhoijaa. Vihaan elämää jo yksinkertaisuudessaan sen takia, ettei yrittämisestä saa pisteitä - vain onnistumisesta, mutta siitäkin harvemmin, koska onnistuminen on oletusarvo, ei mainitsemisen arvoinen asia. (hohhoijaa sillekin)
Sitten ei kyllä jaksaisikaan puhua enempää koulusta, koska jälleen kerran oli viime viikko kyllä sellainen, että 'pois, pois, pois'. Mutta hei, on jo lokakuu joten eipä tässä tarvitse hirveän pitkään kärsiä. Jokohan se itsetunto lähtisi nousuun sen jälkeen, kun tuolta pääsee pois? (Tuskin, koska aikuisten maailma on maailman paskin maailma.)
Eipä itseasiassa taida olla taas mitään paljon muuta mielenkiintoista kerrottavaa teille. Rahat on loppu, kengät on hajalla, kuvaukset pitäisi hoitaa alta pois ja päättää syysloman ohjelmasta. Kahvi on hyvää ja suklaa vielä parempaa. Kahvi on jopa parempaa, jos sitä ei tarvitse aamulla itse keittää.
Äiti lainasi rahaa, joten lähden metsästämään kenkiä. Jep. Se on mainitsemisen arvoinen asia, kuten sekin, että torstaina pääsen toivon mukaan käymään teatterissa kuin parin viikon päästäkin. (Haa, mutta miten voi käydä teatterissa, jos on rahaton. Miettikää sitä! Minulla on sellainen henkinen kuolema päällä, että teatteri lienee ainoa keino pelastaa minut. Nostaa pinnalle, että voin hengittää ja melkein muistaa, että elämässä on jopa asioita, joista nautin. Kahvin ja suklaan lisäksi. Namnam!)
Tulevaisuutta on nimittäin vaikea miettiä, jos on kohta 2½ vuotta asunut paikassa, jossa on oikeastaan passivoitunut niin pahasti, että ei ole edes olemassa. (Toisaalta sellaisessa paikassa on ainakin ollut helppo sairastaa)
Billy Talentia ja The Usedia odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti