Kohtaaminen, joka sytytti Minut

Nuuskamuikkunen. Istui sillä tutulla ja turvallisella sillalla, jalat rennosti ristissä huuliharppuaan soittaen. Muumilaakson kevät oli lämmin, lohdullinen. Sininen rauhallinen taivas pysyi paikallaan pilvien lipuessa ohi musiikin säestäessä rytmikästä taivalta.  Ja vaikka minut vetäistiin sieltä takaisin, minä muistin Nuuskamuikkusen.

Sen pienen hetken, jonka olin kadonnut tästä toivottomasta valkoisten, kliinisten seinien sisälleen vangitsemasta loukosta, oli sieluni ollut levollinen. Ensimmäistä kertaa näiden viikkojen aikana olin ollut tyyni. Tyynempi kuin peilikirkkaan järven pinta. Mutta takaisin tuleminen aiheutti rauhattomuuden aallon ylleni. Pelko ja ahdistus hiipivät tuhannen voltin voimalla kehoni lävitse eikä päähän ajautunut sillä hetkellä kuin yksi ajatus: ’Missä mun äiti on?’

Ambulanssiin pakattuna, pillit hätää huutaen, oli elämäni muuttunut hetkessä turvatusta turvattomaksi. Ironian sylkykuppi – minä, pieni ihminen, joka muutaman viikon hoitojakson jälkeen siirrettiin toiseen sairaalaan. Parempaan hoitoon, tiukempaan valvontaan. Vain, koska he eivät osanneet. Osaisivatko täälläkään?

Ja siellä kolmannessa etapissa tässä rakennuksessa, siellä on neljä-viisi-muutakin, kaikki varmasti kymmenen kertaa minua vanhempia rypyistä päätellen. Vaikerointi, se ei lopu koskaan tässä paikassa. Itse makaan hiljaa peiton alla, varon itkemästä, etten saisi papereihini hysteerisen potilaan leimaa. Mitä 15-vuotias edes tekee täällä näiden sänkyynsä kahlittujen seassa? Vaikka niinhän olen itsekin – sänkyyn kahlittu, seuranani tippaletku ja lääkkeitä annosteleva kone, joka piipittää kantaen ylpeänä nimeä ’Aku Ankka’. Sängytkin on nimetty – omani on Kupla. Volkswageniin sillä viitataan. 

Ironian sylkykuppi ei tässäkään kohtaa pääse valumaan yli äyräiden, onhan pohjassa ammottavia, pieniä reikiä, jotka pitävät huolta, että sadistiset suojelusenkelit saavat jatkaa ilkeää piiritanssiaan liekehtivien kipujeni ympärillä vielä muutamia viikkoja.

Se yksi pirteämpi naishenkilö – puren kieltäni, etten ajattelisi mummeli – joka onnellisessa asemassaan saa jopa itse kävellä ihan kahville asti, istuu sängyllään ja jutustelee pirteänä jonkun sukulaisensa kanssa. Vaikuttaa tyttäreltä. Naishenkilö kertoo tarinan kuinka hän kävi jo siellä, taivaan porteilla. Sydän otti ja petti hetkeksi, hänkin on siis jättänyt tämän maailman jo kerran. Hän kertoo nähneensä valon, luulleen hetkensä jo tulleen. Tätä tarinaa kerrotaan kevyin elkein. Luulen: Mummeli on elänyt hyvän elämän.

Minä hautaudun iltapäiväteeni kanssa tyynyistä rakennettuun pehmeään valtakuntaan. Ja mietin. Niin minunkin sydämeni teki. Päätti, että nyt riitti. Mutta se tuli takaisin. Rytmi, joka katosi. Ja siinä pienessä hetkessä, jossa se pyyhälsi jossain taivaanrantoja maalailemassa, minä tartuin Nuuskamuikkusen käteen, joka ilmestyi huuliharpun sointujen muodossa. Sen siivittämänä palasin todellisuuteen, etsimään omaa askellustani, omaa rytmiäni. Minä en muista valoa. Minä en nähnyt valoa. Mutta minä muistan: Minä kohtasin Nuuskamuikkusen. Enkä aio kohdata häntä piakkoin uudestaan.

Kesäajatuksia

Haluan kyseenalaistaa suomalaisten vilukissojen riemunkiljahdukset tämän kaiken helteen keskellä.Onhan se toki hienoa, että kylmää ja synkkää maata hellii silloin tällöin ylikuumenemisen vaara, mutta mielestäni tämä alkaa mennä jo liian pitkälle. Perusteluiksi kelvatkoon tahmaiset varpaani, jotka ovat jälleen kerran nauttineet hellepäivän iloista. En toki väitä, että silloin olisi naurettavan kuuma, kun joudun pyyhkimään sulanutta asfalttia varpaiden välistä, en toki, mutta saatan syvästi vihjaista siihen suuntaan.

Tietenkin viisaimmat voisivat kehottaa tyttöä käyttämään kenkiä vaan en aivan pureksimatta tätäkään ehdotusta menisi nielemään. On nimittäin sangen mukavaa tallustella lämpimillä kaduilla pitkin kaupunkeja ja tehdä havaintoja asioista, joita muut eivät välttämättä ole huomanneet vaikka olisivat taapertaneet samaa katua pitkin lukemattomia kertoja. Yksinkertaisesti voisin ilmaista asian niin, että suojausta laskiessaan, saattaa kohdata odottamattomia asioita. Ja ne asiat voivat johdattaa vaikka minkälaisiin seikkailuihin.

Oikeastaan tällaisella helteellä sitä toivoisi olevansa filosofi tahmatassujen maailmassa. Kyllä, toisinsanottuna Piisamirotta, joka suuressa viisaudessaan laski karvaisen takamuksensa kakun päälle. Hyvä idea, kuomaseni, hyvä idea. Suosittelisin tätä toimenpidettä syvällisesti itselleni pakastekakun muodossa.

Erityisen ikäväksi tänään koen ajatuksen juoksuni sen vuoksi, etten asu Muumilaaksossa. Siellä sentään helteellä Pikku-Myy löysi laatikollisen outoja siemeniä ja niin kasvoi Muumilaaksoon viidakko yhdessä yössä. Villieläimiä siemenistä ei sentään kasvanut, mutta Haisuli ratkaisi ongelman ja viidakosta tuli täydellinen.En siltikään omassa maailmassani häviä tässäkään kilpailussa vaan totean rauhallisin mielin eläväni aina yhtä lohdullisessa cityviidakossa villieläimineen päivineen.

Guns 'n Rosesia lainatakseni: "Welcome to the jungle / It gets worse here everyday"

Blogikuolema

Olen muuttanut pois Outokummusta. Niine hyvineen varmastikaan ei lainkaan nimensä veroinen blogini, jäänee unholaan hyvinkin nopeasti!

Pitänee kehitellä itselleen uusi paikkakunta, että voi sitten kertoa tyhymille mitä siellä tapahtuu. Jos jaksaa kiinnostaa, enpä tiiä.

Kuitenkin tilanne on tällä hetkellä tämä:

Valmistun media-assariksi. Ilmeisesti. Ensi viikon perjantaina. Ainakin luulen valmistuvani opintokortin mukaan. Kaikki näytöt on kolmosia, joten jeejee!

...mitään hyötyähän tuosta ei ole, koska en saanut kutsua pääsykokeisiin.

...ja olen viettänyt viimeisen viikon sairaalassa. Nyt olen vain viikonloppulomalla ja maanantaina suuntaan uudestaan osastolle, josta lähdin 10 eri lääkkeen turvin viikonloppua viettämään.

En ole lainkaan tyytyväinen tilanteeseen, jossa kerääntyy laskuja vino pino enkä pääse tekemään töitä vaikka työt piti aloittaa tällä viikolla. Ihan vain tutkimushaastattelijahommia, mutta silti odotin, että pääsisin mutkattomasti vain tekemään jotain pariksi kuukaudeksi eikä tarvitsisi taas sotkeutua johonkin paperihelvetteihin. Toisin taitaa käydä.

En ole ollenkaan tyytyväinen tällä hetkellä yhtään mihinkään ja tulevaisuus näyttää lähinnä 'kuula kalloon'-tyyppiseltä ratkaisulta hyvinkin vahvasti.

Niin, että... niin. Tämä kevät on ollut oikein Helvettien Helvetti enkä ajatellut, että tämä nyt kruunantuisi näin. Saa nyt nähdä olenko edes itse paikalla hakemassa todistusta. Turhaan olen siis paskonut itseni viimeiset kolme vuotta. Siltä se ainakin nyt tällä hetkellä helvetin pahasti tuntuu, kun MIKÄÄN ei suju mihinkään suuntaan.

Mutta kaipa se sitten paistaa joskus tulevaisuudessa risukasaankin se aurinko, vai?

Toisaalta, jos joku osaisi sanoa mitä niin helvetin pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tämän kaiken niin valaiskaa toki. En nimittäin jaksa enää uskoa kohta siihen, että mikään muuttuu ikinä mihinkään suuntaan, koska aina, kun olen niin jaksanut yrittää tehdä, olen päätynyt makaamaan sairaalaan. Ettäniinettänäin.

Pitäisi olla se elämän paras kesä, vapaus,  ihmisiä, tunteita, asioita, intoa, iloa, onnea, saavutuksen tunnetta ja kaikkea sellaista "tästä se elämä alkaa"-fiiliksiä. Eikä tälläistä 'kuula kalloon ja mahdollisimman pian, etten jää tänne tuhlaamaan muiden verorahoja'-oloa.

Nojaa. Ihmisjätettä vain.

Elämä ei anna, ottaa vaan

Että vieköön sitten vaikka hiuksetkin päästä, mun puolesta!
En enää jaksa!

Aloitin kevään viime perjantaina. Lopputuloksena keuhkoissa katupölyä, ripsissä lunta.

Olin söpö, hiuksia kasvattanut lepardimekkoinen tyttö.

Joka elämäänsä ahdistuneena kyni itsensä petolinnun perseeksi.

PS. LOPPUTYÖNI EI ETENE!

"Kohti uusii koitoksii kääntää, mä pystyn kaiken voitoksi vääntää"

Otsikko on muuten Jujun 'Hurrikaani' biisistä, jonka kertosäkeen olen kokenut kovin osuvaksi omalle kohdalleni. Ja kuten aina: Miksi sanoa jokin asia, jos joku toinen on sen jo sanonut paremmin?

" Katse eteen, leuka pystyyn.
Kapuloita rattaisiin, et tuntuu rystyyn.
Täs hurrikaanimeres ei tunnu missään toi hurrikaani edes.
Kohti uusii koitoksii kääntää,
mä pystyn kaiken voitoksi vääntää.
En pysty muuttaa paskaks kaikkee mihin kosken.
Kun se lyö, annan toisen posken."

Sisko otti kuvia, että (c) miun sisko

Tilannekatsaus:

Fysiikan kurssi suoritettu. Ei ole yhtäkään ykköstä miulla AT-aineissa. Haaveilen, että ehtisin tässä oikeasti äikän numeron korottaa. En tee kakkosella mitään.

Ennakkotehtävät hoidettu. TAMKiin ja Metropoliaan. Ihan ykkösenä haluaisin Metropoliaan elokuva- ja tv-käskirjoittamisen linjalle. Saa nähdä miten käy vaikka olenkin lähtenyt hakuun sillä asenteella, että moppaan lattioita muilla hakijoilla (Sori vaan!). Toisaalta ihan turha sitä kai on lähteä millään muulla asenteella kulttuurialan opiskelupaikkaa havittelemaan, eikö?

TAMKiin en odota edes pääsykoekutsua, mutta en voinut jättää lähettämättä pofoa, kun sen kerta olin saanut valmiiksi. Heh.
Laitoin vielä kolmosvaihtoehdoksi Turun AMK, journalismin koulutusohjelma. Ihan vaan, koska ennakkotehtävät siihen tulee huomenna niin niihin ehkä jaksaisi panostaa. Sitäpaitsi kuulemma pääsykokeissa testataan yleissivistystä niin olisi hauska päästä testailemaan sitä, koska pidän oikeasti yleissivistykseni tasoa melko heikkona.

Lopputyötä varten olin Helsingissä äänittelemässä ääniä. Tuntuu vain, että koko homma kaatuu hiljalleen, mutta ei se mitään. Yksi asia kerrallaan niin saan sen jonkinlaiseen kuosiin ja valmistun. Se on se päämäärä tässä kuitenkin niin ei nyt kaiken muun keskellä aleta vaatimaan itseltään liikoja. Vaikka olisihan se kiva saada hyvä numero lopputyöstä  ja muista näytöistä, jotka ovat muuten kaikki miulla tekemättä.

Äärimmäisen havainnollistavaa.

Menneen viikon tuulia...

Siskon kanssa käytiin lauantaina hakemassa Fazerilta ilmaisia Mignon-munia. Napattiin niitä matkaan 8 kappaletta. Heh. Sisko vielä aamulla stressasi, kun itse olin niin huonossa kunnossa, ettei aamulla voitu heti kymmeneltä lähteä munajahtiin, ettei siellä riitä meille mitään, kun päästiin vasta 11 jälkeen lähtemään matkaan. Joopajoo. Ollaan siskon kanssa kuin yö ja päivä mitä tulee esimerkiksi siisteyteen, bakteeripelkoihin, kiirehtimiseen ja stressaamiseen.

Maanantaina käytiin siskon kanssa katsomassa Maya III-näyttelyä, koska Diedrichsenin museoon pääsi ilmaiseksi. Oli siellä ihan mageita kaikkia juttuja. Keskosen luuranko muunmuassa. Tosi isoja juoma-astioita on Mayoilla ollut ja kaakaoastiat näytti juuri sopivan kokoisilta. Kilpikonna-astia oli siistin näköinen. Koruja jäin hämmästelemään, kun näyttivät niin painavilta. Tosi upeaa käsityötä kuitenkin oli kaiverruksissa ja koruissa. Suitsutusastiat oli kans siistejä. Niin ja tykästyin patsaisiin, jotka oli vain kuvattu 'patsas, jossa hahmolla iso maha' tms. Haha. Mutta ne oli niin söpöjä, kun ne patsaat näytti niin tyytyväisiltä elämäänsä! Haluaisin sellaisia omaan kämppään. Niitä voisi sitten katsella ja varmasti tulisi heti hyvä mieli!

...ja tulevia puuskia

 

Hyvin havainnollistava kuva tilanteesta tällä hetkellä. Tuossa vasemmalla. Havainnollistava lähinnä sillä tavalla, että tuo kuva ei edes vääristä miun ihon väriä vaan ihan oikeasti tällä hetkellä olen noinkin terveen näköinen ihmisotus.

Siispä haasteekseni nouseekin tässä aikataululliset asiat, kun pyrin lopputyötäni aloittelemaan. Ei riitä se, että äänieditit ovat auttamattomasti varattuja aamulla, joten työskentelyni painottuu kai sitten iltaan. Vaan en ole vielä todellakaan siinä kunnossa, että jaksaisin päivittäin kävellä kouluun ja takaisin. Koulumatka on vain 3km, mutta tällä hetkellä väsyn edelleen todella helposti, joten aamuisin olisi todella hyvä päästä kouluun kyydillä. Siinäpä sitten onkin soittelemista ja sopimista ihmisten kanssa, että kenen kyytiin tänään pääsisi. Illalla nyt sitten voin päivän päätteeksi talsia kotiin ja kaatua suoraan sänkyyn. Kuitenkin joka päivä pitäisi päästä tekemään jotain, jotta oikeasti joskus valmistuisin. Siinäpä onkin se suurin haaste - ne koulumatkat ja aikataululliset asiat.

Mitähän muuta sitä on tulevaisuus tuomassa lähiaikoina...

Olisi yhdet sairastelutukipalstan bileet tiedossa, mutta tämä sairastelija taitaa jäädä budjettinsa varjossa ihan kotiin vain lepäilemään. Sinänsä harmi, koska pippaloissa olisi paljon ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin ja kovasti haluttaisi istua iltaa näiden ihmisten kanssa.

Sen lisäksi odottelen innolla olenko saanut kotiini Facebookista voittamani Geisha-konvehtirasian sekä tietoa sossusta suostuvat he tukemaan minua huntin sairaalalaskun maksamisessa.

Ei siis mitään elämää kummallisempaa. Pitäisi lähteä ensi kuun vaihteessa myymään vappupalloja. Jännää!

Lyhyestä virsi kaunis

Enkä minä mitään ole ollut kuvaamassa sairaana!
(toi on muuten linkki, jos joku ei tajuu)
Käsivaralla.

Ehdottomasti kyllä mukavaa käydä tuolla kuvailemassa, tiivistetysti siksi, että:
Istuskelin syömässä kuvauspalkkiosalaattiani, kun tapahtuman järjestäjä ja valoääniteknikko hyökkäsivät kimppuuni saatesanoilla: 'Me tultiin halaamaan sua, kun näytit niin surulliselta'.

Ja kyllähän se lämmittää aina sydäntä, kun saa kuulla senkin, että teatterin puolelta pidetään huolta, että saan kuvata juuri siitä paikasta mistä haluan.

Jaaaa nooo, ajattelin olla itselleni tällä kertaa armollinen koko homman suhteen ja todeta, ettei se nyt niin huonosti mennyt, vaikka olo oli mitä oli. Toisaalta järjestäjä oli matskuun tyytyväinen, joten eipä kai muulla ole oikeastaan mitään väliä.

Sen jälkeen sitten olenkin ehtinyt lähinnä tapella sairasteluasioista. Tai siis käväisin tässä jo kaksi päivää osastolla sairaalassa, kun on niin heikko happi. Siellä sitten tappelin lääkärin kanssa ja noooo, kai sekin on saavutus, jos saa lääkärin käyttäytymään kuin teinipoika ja toteamaan 'lähe sit menee täältä' ja katoamaan osastolta ovet paukkuen...

Että tässä lääkityksen kera tilannetta tarkkaillen.Joutuuko lähtemään takaisin vai ei.... Olo on aika huono toki, ei oikein mitään pysty tekemään tässä. Paitsi n. 3h päivästä on siinä kunnossa, että vaikuttaa ihmiseltä. Sinänsä tää nyt vaikeuttaa mun aikatauluja ja jatko-opintohakuja ja kaikkea, että se todellisuus alkaa iskeä päähän pikku hiljaa.

Mutta noh, eipähän tarvitse miettiä minne hakee, kun ei tule tehtyä ennakkotehtävistä tällä menolla kuin Metropolian käsikirjoittamisen tehtävät...

Lopputyötäkin pitäisi alkaa jo vähän väsäämään ensi viikolla, mutta onneksi olen ollut viisas ja aikatauluttanut muutenkin ensi viikolla sellaisen alustavan homman, jonka voin tehdä tälleen kotona (kunhan joku käy koululta hakemassa mulle vähän äänitysjuttuja). Juu, että kai tässä siis hitaasti ja varmasti ja näin...

Kauas on pitkä matka

Tänään oli päivä, kun minun piti voida oikein hyvin ja olla ahkera. Kirjoittaa ne miljoona ennakkotehtävää ja saada aikaiseksi vaikka mitä. Ehkä jopa toivoa, että suolistoni osoittaisi taas vähän edes rauhoittumisen merkkejä.

Sen sijaan aloitin aamuni saamalla paniikkikohtauksen kuullessani elämäni hirveimpiä uutisia.

Elämäni ehdottomasti yksi tärkeimmistä henkilöistä on jättänyt tämän maailman tiistaina.

Kirjauduin normaalisti sisään naamakirjaan, huomasin viestin inboxissani ja siinä viestissä minulta tiedusteltiin tiesinkö mitään siitä onko totta tämä huhu, että olisi kyseinen henkilö poistunut keskuudestamme. Ensimmäinen reaktioni oli ehdoton ei, ei minulle ole tullut ilmoitusta perhepiiristä ja vastahan tuo samainen ihminen iloitsi lääkäriltään saamista hyvistä uutisista. Ja sitten totuus alkoi valjeta hiljalleen epämääräisten naamakirjan erilaisten ryhmien viesteistä, jotka tukivat huhun todenperäisyyttä.

Niin sitten epätietoisuudessa istuin ja tuijotin koneen näyttöä kykenemättä kunnolla hengittämään, vapisten ja peläten. Kunnes lopulta rohkaisin mieleni ja uskalsin soittaa elämäni hirveimmän puhelun. Tieto oli varmistettu.

Muutenkin tuntui hirveältä, että niin moni ihminen päätyi minulta kyselemään tiedänkö asiasta jotain.

Kyseessä oli henkilö, johon tutustuin vuosia sitten internetin ihmeellisen maailman kautta. Ja voi kuinka ihana ihminen hän olikaan, puhumattakaan siitä miten tärkeä tuki ja turva ja opettavainen ihminen. Se tapa, jolla hän ja hänen perheensä ottivat minut vastaan ensikerrasta alkaen, on ollut jotain sanoinkuvaamatonta, jota en olisi ikinä uskonut ellen olisi asiaa itse kokenut. Hän oli minun, minun oma nettiemoni ja he minun oma nettiperheeni. En osaa edes kuvitella millaiset fiilikset on itse perheellä.

En oikein tiedä miksi kirjoitan tai edes mitä kirjoitan. Tuntuu nyt vain siltä, että on pakko, pakko kirjoittaa jotain. Pohtia tilanteen ensihetkiä, purkaa jonnekin, että pääsen tästä ensiahdistuksesta eteenpäin.

Ja vielä tähän väliin kaikki tämä, kun pitäisi jaksaa ja vääntää ja tehdä ja miettiä tulevaisuutta. Juuri viime lokakuussa menetin isoveljeni surullisissa yhteyksissä ja nyt...

Sitäpaitsi minun piti mennä tekemään lopputyöni nettiemoni luokse. Piti olla siellä ja viettää aikaa, nauttia hänen (ja heidän) seurastaan, koska en ole siellä vuoteen ehtinyt käymään. Ja nyt minulla ei ole sitä mahdollisuutta. Sitäpaitsi olin juuri eilen päätynyt lopputyöni kanssa siihen lopputulokseen, että teen radiodokumentin läheisen menettämisestä (koska en tässä sairastaessani voi ottaa projektikseni mitään mikä vaatii ulkopuolisia haastateltavia yms vaan joudun turvautumaan vain ja ainoastaan itseeni, koska en voi etukäteen tietää minä päivänä jaksan tehdä mitään). Keskeisenä ajatuksena olisivat olleet veljeni kuolemaan liittyneet tunteet, mutta...

Kyllä muuten vituttaa - nyt, kun mietin - että tässä ihan parin viikon sisällä oli hirveästi puhetta, että pitäisi nähdä. Ja jo silloin jotenkin tunsin, tiesin, kun nettiemoseni kertoi minulle, että odottaa joko hyviä tai todella huonoja uutisia lääkäriltä, että NYT, NYT PITÄISI LÄHTEÄ TAPAAMAAN. Oli vain sellainen tunne, että jos ei nyt lähde, niin ei enää ikinä näe ihmistä. Miksi en luottanut vaistoihini ja mennyt vierailulle? Miksi?!

Enkä vain ymmärrä. Miten ihminen, jonka viimeiseksi viestiksi minulle jäivät iloiset sanat ja onnen tunteet siitä kuinka hän on saanut hyviä uutisia terveyteensä liittyen, onkin yhtäkkiä seuraavana päivänä poissa?

Surullisen lohdulliseksi ajatukseksi tästä kaikesta kuitenkin jää - ikuisesti verkkokalvoille painautuneena - rakkaan, niin rakkaan nettiemoni viimeiseksi jäänyt Facebook-päivitys:

"Hyvää yötä kaikille! On kevyt mennä unille, kun on iso pelko poissa hartioilta!"  
 

Laskupäivä!

Tuttavallisemmin siis se päivä, kun aamulla koitetaan muistaa pilkkoa pillereitä, jotta niistä saadaan oikea milligramma määrä lautaselle. Ohjeistuksen vastaisesti vietin 14 päivää 40mg:n kera ja tänään laskin sitten puolikkaalla pillerillä annosta sinne 30mg. Vieläkään tilanne ei ole rauhoittunut, joten tuosta mitään hyötyä ei ole, koska niin kauan kuin verentulo ei ole loppunut, ei tulehduskaan ole laantunut. Ja täten lääkkeiden laskeminen on turhaa. Toisaalta niin on niiden popsiminenkin. Että odotustilassa ollaan vaan.

Ajattelin, että tänään olisin energinen ja kävisin kaupassa sekä kävelyllä, mutta laskupäivän sivuvaikutukset ovat hiukan väsyttävät, joten taitaa jäädä vain kauppareissuun tämän päivän saavutukset. Jos sitäkään.

Positiivisesti ajateltuna oon mie sentään jo aloittanut ennakkotehtävien tekemisen. Että tällä menolla se karsinta mihin haen tapahtuu ihan vain sen pohjalta, että mitkä ennakkotehtävät ylipäänsä saan tehtyä. Ihmisen pitäisi kyllä toisaalta kai tässä vaiheessa olla enemmän kiinnostunut lopputyönsä tekemisestä kuin ennakkotehtävistä, koska ilman toista on vähän turha tehdä noita toisia. Mutta en jotenkin jaksa loppupeleissä stressata koko lopputyöstä, koska tässä nyt on väännetty näiden vuosien varrella yksi jos toinenkin itsenäinen projekti eikä se ole sen kummallisempaa kuin, että tekee vaan. Siispä miksi stressata asioista, jotka hoituvat yksinkertaisesti sillä, että 'seuraavaksi aloitan tekemään tämän' ja TADAA, maagisesti sitä asioita valmistuu niinkin yksinkertaisella metodilla.

Ehkä suurin ongelmani on sitten päätöksenteko. Loppupeleissä olen todella huono tekemään päätöksiä vaikka sanotaankin, että siinä vaiheessa, kun ihmiset pyytävät apua päätöksentekoon, he ovat jo tehneet päätöksensä. Toisaalta - en mie kyllä oo vielä missään vaiheessa ole pyytänyt apua liittyen lopputyöhön tai esim. jatko-opintoihin...

Ja mitähän mie sanoin viimeksi siitä, että tällä kertaa EN lähde taltioimaan Haflaa? No, metsään meni sekin. Pitäisi päättää tämä viikko kameran perässä heiluen tutuksi ja turvalliseksi käyneessä ympäristössä. Mikäs siinä - on oikeasti mukavia ihmisiä, hienoja esityksiä ja ruokaakin saa vaivanpalkaksi niin kai sitä voi käydä vähän REC-nappulaa painamassa. Tiedä häntä sitten minkälainen kamera eteen lykätään, muttamutta...

TO DO LIST - Suomalaisittain: LISTA SIIT MIT PITTÄÄ TEHÄ

• Fysiikka - tee tehtävät, palauta, ilmottaudu tenttiin, joka on 20.3 ja mielellään läpäise
• Äikän korottaminen - Kirjoita raportti, kokoustentin itsearviointi, essee näytelmän/elokuvan teemasta, suullinen esitys raportista
• Näytöt -Tee. Kaikki. Näytöt.
• Työssäoppimispaperit!? (AINIIN JOO HUPSISTA)
• Hae kouluihin joojoo tulevaisuuspäläpälä - Noniinniin, mihin mie haen ja mites ennakkotehtävät? Käsikirjottamisen ennakkotehtäviä oon alkanu jo tekemään, mut mitähän mie haluun? (Ennakkotehtävien - kirjallisten - teko ajoitettu vkolle 10)
• Hafla Intensive 2nd-hommat. Niin niin, toimita järjestäjälle matskut, tee kooste ja editoi Shaaby-battle loppuun. Tämäkin olisi jo tehty ellei projektikansiotani olisi poistettu kaikista oikein merkityistä dl ja muista jutuista huolimatta. Huokaus. Väännetään tässä piakkoin lähiviikoilla.
• Hafla Intensive matskut kaseteilta talteen järjestäjälle - tän mie tein jo puoliks kerran, mutta sitten ne 4h materiaalia, jotka koneelle olin siirtänyt, poistettiin vaikka olinkin merkinnyt listaan deadlinet ja muut. Jaapajaa, miksei AVID suostu toistamaan noita matskuja, kun Final Cuteilla ei vaan oo tilaaaaaaaa...... (Aikataulutetaan huhti-toukokuulle joskus hamaan tulevaisuuteen lopputyön jälkimeininkeihin)
• Se yks hassunhauska tanssivideohomma - ainiinjoo - aloita alusta koko paska, koska unohdit ehkä merkitä projektin oikealla nimellä. Hupsista saatana. No, onneks matskut on (kai) edelleen koneella ja tiedän mitä aion tehdä, että tää olis sitten se vkon 11 homma. Kyllä, olen valmistautunut henkisesti - joskaan en taloudellisesti eväiden suhteen - hautautumaan jokaisen vapaana olemistunnin editoinnin uumeniin.
• Lopputyö. LOPPUTYÖ!? Eheheheheeee..... Haahahahaahahahahahaa.....
• Villasukalle pari! Kärkikavennusta vailla valmis!

Olen suhteellisen varma, että listassa pitäisi vielä lukea ihan ykkösenä, että 'Pidä huolta Nuunista', mutta jostain syystä se vähän sukelsi jonnekin maan uumeniin se juttu.

Hupsista vain!

Lumikki kääpiö

Eilen olin maailman huipulla jättäessäni taakse kaikki sairastamiseen liittyvät tunnetilat ja juostessani kaupassa tuhlaamassa rahaa turhuuksiin - kuten hiuspantaan ja meikkeihin!

(Ostin elämäni ensimmäisen kulmakynän... miten sitä käytetään....!)

Illan pääasiallinen tavoite oli etsiä oma ihana eloisa itsensä jostain sieltä sairaan, kuihtuneen oloisen, energiattoman yöhousuihin hautautuneen mössön takaa. Ja mikäs siihen hommaan paremmin sopisi kuin Helsinki Burlesque festival 2013 sekä pari mukavaa rakkauspakkausystävää Seinäjoen ja Helsingin suunnalta!

Kaiken kaikkiaan oli huippu ilta - jälleen kerran. Showt olivat mahtavia, tasselit kohdillaan, tunnelma katossa ja ihmiset jälleen kerran ihanan panostautuneita iltaan! Hinta-laatu-suhde siis ainakin täysin kohdillaan, jos ei muuta. Terveyskin pysyi hyvin kuosissa vaikka seisominen verottikin lihaksia niin, että selkään sattui aivan jumalattomasti ja vielä tämänkin päivän puolelle on särkyjä jäänyt. Mutta mitä pienistä!

Tunsin olevani Lumikki! ...en tosin oikein tiedä miksi, mutta se oli ensimmäinen reaktioni, kun Teemu sai hiukseni kiharrettua (IIIK vissiin elämäni eka kerta, kun miun hiukset on kiharrettu....!) ja punaisen pannan päähän. Ehkä tämä mielleyhtymä kuitenkin johtui ihan vain siitä, että semisti kalpeanaamainen, mutta muuten tummapiirteinen kiharapäinen nainen katsoi peilistä - mielenkiintoisen värisellä huulipunalla varustettuna. Itseasiassa miun huulipuna ei sit ollukaan yhtään niin törkeän värinen kuin luulin (sellainen oikein Tuksun vaaleanpunainen) vaan hei, ihan hyvä ostos. Voi käyttää toistekin!

Nyt sitten pitäisi lähteä keskustakierrokselle noutamaan kaikki ne tavarat, jotka jäivät vähän kavereiden laukkuihin. Onhan se passi ihan hyvä olla itellä olemassa, jos aikoo vielä tässä stadin reissulla jotain tehdä. Oispahan tuossa taas ollut ensi viikolla itämaisen tanssitapahtuman taltiointia, joka tällä kertaa jää väliin. Tiedä häntä, jos paikalle innostuisi menemään pelkäksi yleisöksi - sen verran hyvä tunnelma on tapahtumassa aina ollut!

Hairahduin

Nimittäin heti tietenkin edellisen kirjoitelmani jälkeen hairahduin tutkimaan olenko kenties ollut niinkin viisas, että olen jättänyt siskoni luokse kätköihin leipätarvikkeita. Ja olinhan minä! Eipä siis muuta kuin kulho esille!

Tällä kertaa leipään päätyi manteli- sekä hamppujauhoja, porkkanaraastetta ja siemeniä auringon, pellavan ja sesamin muodoissa.

Yritin myös tehdä tutkimusta sen suhteen onko päärynästä mitään hyötyä mihinkää suuntaan, noin niinkuin muuten kuin, että se on hedelmä ja hedelmät ovat terveellisiä. Tästä aiheesta en sitten löytänyt mitään hyödyllistä. Mutta ilmeisesti siinäkin on kaliumia ja kuituja, joten voisihan sitä huonommikin hedelmänsä valita.

Erehdyin myös ostamaan Valion turkkilaista jogurttia. Yleensähän ostan joko Lindahlsin ison purkin tai Rainbown 500g purkin. Ja pakko sanoa, että tuo Valion jogurtti on P-A-H-A-A.

Oikeasti halusin vain kertoa lisänneeni ruokavaliooni (suklaa)jäätelön ja huomannut itselläni lommoposket eli ahdistunut siitä pienestä faktasta, etten ole siis turvonnut kasvoista eikä siskolla ole vaakaa, jotta voisin seurata, että alkaako tässä paino nyt tippumaan vai nousemaan vai mitähän se tällä kertaa ajatteli tehdä.

Muuten tänään onkin sitten ollut ihanan heikottava päivä! Kävelin kauppaan, johon on parisataa metriä ja jalkani harrastivat tärisemistä käytyäni tämän urhean pitkän reissun. On siis ollut lihasheikkouspäivä toisinsanottuna. Sen huomaa ihan siitäkin, ettei meinaa mikään pysyä käsissä. Millaistahan olisi tehdä haastatteluja tällä fiiliksellä... Noh, siskon kahvipannusta olen yrittänyt pysyä kaukana, etten ihan häätöä sentään saa tästä asunnosta (mulla on jo mm. kattilapopparien tekokielto). Toisaalta olen onnistunut saamaan siskoni riippuvaiseksi euro-arvoista tässä lyhyen vierailuni aikana. Hupsista.

Halusin vielä kertoa, että eilen katsoin Sinbadin ja tänään Anastasian. Molemmat oikein viihdyttäviä leffoja. Vaivauduin myös vilkaisemaan Spartacuksen ekan jakson, mutta se ei kyllä yhtään minun makuhermojani vietellyt.

Ja ennenkaikkea: Perjantaina otan Hannan ja Teemun kainaloon ja lähden kohti Helsinki Burleski-festivaalia! Hiukan harmittaa, ettei ole mukana kuin yksi vaivainen ripsiväri - kerrankin, kun saisi laittautua. Mutta onneksi Hanna lupasi lainata jotain hiusten kiharrinkäherrintä niin voin ainakin edes esittää hiukan laittautuvani. Ajattelin myös - EHKÄ - käydä ostamassa jonkinlaisen pannan. Tai pinnin. Tai jotain muuta härpäkettä. Kai sitä nyt kipeänä saa itseään vähän hemmotella? Voi tehdä yllättävän hyvää ahdistuneen lommoposken vähän laittautua ja istua iltaa ulkona. (Juomanaan mustikkapople, tietenkin!)

Sitäpaitsi - miten henkilö, joka on ainakin n. 20kg ylipainoinen saa itsestään lommoposkiongelmaisen mättämällä suklaata ja jäätelöä ja vanukkaita? Jep. Tää on tätä sairastamispanikointia, hyvät ystävät!

Onnellisessa asemassa

Aina sairastaessaan voi todeta olevansa suhteellisen onnellisessa asemassa, jos huomaa olevansa kykeneväinen syömään. Haluaisinkin nyt jakaa teille sen ainoan iloni tässä hetkessä, nimittäin päivittäisen menuni.

Aamupalaksi porsastellaan paistettua kananmunaa sekä pekonia. Kananmunat tietenkin paistetaan pannulla pekonin jälkeen, jotta saadaan hyötykäytettyä pekonista jäänyt rasva ja maustetaan munaiset ruususuolalla, jotta voin edes unelmoida kaliumtasojen mahdollisesta ihannearvojen lähentelystä. Ihme kyllä näinkin tuhti aamupala menee alas tällä hetkellä. Tosin porsauksissani sitten ajattelin kokeilla, jos juustoa vielä voisi vähän heittää sekaan, mutta sehän olikin sitten vihoviimeinen tikki. Sitä ei ruumis kestänyt ja näin aamupalasta tuli liian tuhti eivätkä viimeiset suupalat meinanneet mennä alas ilman kakomista. Tämä koko komeus huuhdotaan alas parilla pureskeltavalla kalkki-D-lisällä, Prednisolonilla, Atenololilla sekä Spirenoloctonilla(vaimikäliesenykyäänonkaanselääke) eikä unohdeta sitä ainoaa pahettani: Kahvia. Kahvia on pakko saada aamulla kupillinen vaikka sen pois jättäminen voisikin vähentää aamuista 'istunpa vessassa kolme tuntia'-rumbaa vain vähäiseen kahteen tuntiin. Toisaalta - eikös lääkkeiden kuulunut hoitaa tuo osuus...?

Tämän jälkeen nautiskelemme päivän mittaan kivennäisvettä. Rainbown kivennäisvettä, joka on laatuhintasuhteeltaan halvinta ja täyttää vaatimukseni kivennäisaineiden saannista. Tai ainakin tällaista illuusiota ylläpidän kovasti, jotta kestän päivästä toiseen. Nesteytys nyt kuitenkin on tärkeää jokatapauksessa sairastaessa niin kai se on pääasia, että nauttii nesteitä ja jos niistä siinä sivussa ehkä vahingossa jotain hyödyllistä imeytyisi kehoon niin ei kai siitä haittaakaan ole. Yksi pullo päivässä, tosin nykyään menee melkein kaksikin pulloa päivässä. Mutta hei - mulla onkin nesteenpoistolääkitys ja toinen lääkitys, joka aiheuttaa suolan makua kielessä. Eihän se janoa lisää, jos kieli tuntuu siltä kuin olisi tunkenut sen alastomana suolapurkkiin. Vichyä en kaikesta huolimatta voi juoda, koska se aiheuttaa niin hirveää närästystä, että koko loppupäivän tuntuu siltä kuin aikoisi oksentaa, kuitenkaan oksentamatta.

Sairastaminen ja vessassa juokseminen ovat yllättävän väsyttävää puuhaa. Ja siinä hommassa tulee nälkä. Tietenkin, jos mikään ei imeydy ihan niinkuin pitäisi niin sekin voi olla osasyy siihen, että on nälkä. Joka tapauksessa aamupalan jälkeen on soveliasta syödä välipala. Jotain, joka ei ole liikaa - siis jotain pientä. Mielellään 2-3 tuntia aamupalan jälkeen. Tähän toimeen on hyväksi havaittu turkkilainen jogurtti sekä mustikat tai mustikkakeitto. Tällä hetkellä mustikat, koska sisko on niitä kesällä kerännyt ja pakkasesta minua varten sulattanut. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että turkkilainen jogurtti aiheuttaa kakomisreaktion hyvinkin usein, joten sitä pitää annostella hyvin vähän. Ehkä ruokalusikallinen noin alkuun ja jos oikein vaikuttaa hyvältä, voi sekaan heittää vähän lisää! Marjoja pitää myös muistaa annostella vähän kerrallaan, koska paha olo tulee yllättäen niidenkin kanssa. Samaa pätee mahdollisen mustikkakeiton kanssa, mutta se sentään menee alas paremmin, koska on nestemäistä.

Päivälliseksi syökäämme tuttua ja turvallista, hyväksi havaittua ja ehdotonta ykkösruokaani sairaala- sekä sairastamiskunnossa. Nimittäin broilerin koivet. Siinä on yksi ruoka, josta ikinä ei ole mahani sanonut POKS ja jostain syystä kyseiseen ruokaan ei ole tullut kyllästyttyäkään. Joten oikeastaan mitään muuta päivällisvaihtoehtoa on edes turha miettiä. Se sitten mitä syö lisukkeeksi onkin toinen juttu. Pahassa vaiheessa ei mitään, mutta tässä vaiheessa, jossa olen nyt, olen todennut, että kurkku sekä raejuusto ovat tarpeeksi täyttävä ja maittava lisä. Mutta näitäkään ei tule syödä liikaa, koska silloin tulee ystävämme yökötys kylään. Kokeilin pakastevihanneksiakin, mutta ne eivät toimineet. Eivät sitten alkuunkaan. Täysmaitoa kyytipojaksi niin kyllähän sitä hengissä pysyy!

Siinä oikeastaan onkin kaikki se mitä päivän aikana tulee syötyä. Kyllä se päivän kohokohta on tuo päivällinen, aina! Koska yleensä, kun sen kimppuun pääsee, on nälkä niin huutava, että ei voisi olla onnellisempi.

Mutta sitten, kun tässä kuitenkin ihan ihmisiä ollaan, pakkohan sitä on jotain toisinaan illallakin syödä. Tämä herkullinen iltapala koostuukin sitten samasta kuin välipala: turkkilaista jogurttia sekä mustikkakeittoa tai mustikoita. Nyt olen uskaltautunut vaihtamaan nuo marjat päärynään! Se on suuri edistysaskel, koska en kykene hedelmiä syömään oikein ollenkaan akuutin kourissa.

Tämän lisäksi hätävarana kaapissa pitää aina olla suklaata. Se on ainoa ruoka, josta ei tule paha olo vaikka mättäisi levyn kerralla. Öh. No, se on sellaista terveysruokaa sitten... Nyt tosin olen ostanut itselleni vanukkaita, koska ovat nestemäisemmässä muodossa. Toisaalta niin on suklaakin - paitsi Tupla, johon tulee järjetön himo toisinaan. Joka tapauksessa tärkeintä on muistaa vanukasta etsiessä, ettei tuotteen tule sisältää E407 eli tuttavallisemmin karrageenia.

Jääkaapista tulee myös löytyä jotain mitä voi vetää naamariin pieninä palasina, kun iskee ihan tautinen lihanhimo. Oletan lihanhimon liittyvän jollain kierolla tavalla johonkin alkukantaiseen viettiin sen suhteen, että verta vuotaessa kannattaisi syödä lihaa. Hemoglobiinini ei nykyään enää laske samalla tavalla kuin ennen joten varsinaisesta raudanpuutoksestakaan ei voi olla kysymys. Joka tapauksessa tähän sitten kelpaa jonkinlainen leikkelepaketti tai vastaava - kunhan muistaa katsoa, ettei kyseessä tuoteessa ole karrageenia.

No, niin maukkaalta ja monipuoliselta kuin kyseinen menu kuulostaakin - yhden päivän menuksi - alkaa se jossain vaiheessa hiukan puuduttaa, koska päivästä toiseen on syötävä samaa ruokaa. Terveenä ruokalistalleni harvemmin kuuluu turkkilainen jogurtti tai mustikkakeitto. Terveenä en koske niihin, en sitten ollenkaan, koska automaattinen oksennusrefleksi tulee jo melkein tuon kyseisen jogurtin ajattelemisestakin.

Tietenkin valintoihini vaikuttaa suuresti se fakta, etten kykene syömään kalium-lääkkeittäni akuutissa, koska vatsa ei kestä tuota nestemäistä äklötystä. Pillerit eivät imeydy. Sen takia pyrin turkkilaisen jogurtin kanssa juuri mustikoita syömään - marjoissa, kun on juurikin kaliumia. Niin olisi myös mm. banaanissa, mutta se aiheuttaa automaattisen oksennusrefleksin, joten ei kuulu ruokalistalleni.

Tämän takia olen myös antanut itselleni luvan juoda kaakaota, jos mieli niin tekee. Kuitenkin sokeroimattomassa kaakaojauheessa on aika paljonkin kaliumia, joten luulisi sitä iltakaakaokupposellisesta imeytyvän jonkin verran. Kaakaohan tehdään mielelään luomuvanhanajantäysmaitoon, joka on rasvaista kuin kerma ja maukeutetaan stevialla. On muuten ollut ihan mukava uusi tuttavuus tuo stevia.

Nestemäiseen listaani voisin tietenkin lisätä vielä Gefilus-mehut, joita nyt satuin ostamaan, jos vaikka niistä maitohappobakteerisysteemeistä olisi jotain apua. Saahan mehusta sitten energiaa ihan toisella tavalla kuin vaikka vain kivennäisvedestä.

Syöminen on kyllä elämän hauskinta puuhaa!

Hat(t)araa

Sain itseni hoidettua labraan asti ja vietin siinä viikonlopun sitten odotellen tuloksia vaikka tiesin, ettei verikokeissa tule näkymään mitään - kuten ei näkynytkään. Viikonloppuna kunto huononi sunnuntaina melko ikävästikin, mutta maanantain e-reseptipläjäyksen innoittamana aloitettu lääkitys on toistaiseksi ainakin hiukan tuntunut auttavan. Vielä ei voi sanoa auttaako tuo enempää, mutta kivut ovat ainakin kadonneet eikä kuumettakaan enää ole. Toisaalta nuo muutokset eivät riitä läheskään.

Tämän lisäksi lääkäri katsoi asialliseksi haukkua miut pystyyn, joka varmasti niissä tiloissa kiinnosti todella paljon. Eniten pidin lääkärin kommentista, jolla viitattiin siihen, ettei miulla olisi muuta kuin raju vatsatauti. Miksi miulle on mikään tulehduksellinen suolistosairaus diagnosoitu, jos sitä joka ikinen kerta epäillään? Joka tapauksessa arvostan sitä infoa, että ilmeisesti rajuun vatsatautiin kuuluu 4-5 vkon veren vuotaminen. Selvä homma, oon tässä ihan samoilla linjoilla taas...

Noh, joka tapauksessa pitää tämän kaiken keskellä etsiä jotain voimia miettiä asioita aikataulullisesti enkä nyt näe miten saisin mitään tehtyä ajoissa eli tällä menolla sitten valmistun vasta syksyksi. Olen ehdottoman ärsyyntynyt, ettei sairastapauksissa ole mahdollista saada joustoa lopputyön deadlinejen kanssa. Mutta niin, haluan kyllä niin paljon eteenpäin ja poispoisPOIS tuolta koulusta, että kyllä se lopputyö tulee tehtyä vaikka hampaat irvessä aikataulujen mukaisesti vaikka se ei nyt siltä yhtään tunnukaan.

Tässä kaiken keskellä pitäisi vielä jaksaa miettiä jatko-opiskeluasioitakin. Päädyin siihen yksinkertaiseen ratkaisuun, että haen sinne missä ennakkotehtävät vaikuttavat vähiten ärsyttäviltä. Nimittäin suurimmassa osassa aiheuttavat niin paljon harmaita hiuksia, ettei tosikaan. Mutta saanpahan ennakkotehtäviin yhdistettyä ääninäyttöni - jos nyt siis ehdin  ja jaksan kaiken tehdä mitä pitäisi.

Muuten sitten kävinkin työhaastattelussa, joka oli jälleen kerran yksi elämäni naurettavimmista ja alan olla kyllästynyt kamppailemaan blondien lukiolaisten kanssa samoista kesätyöpaikoista, kun tuntuu, että sinne nyt lähinnä haetaan niitä blondeja lukiolaisia. Anteeksi yleistys, mutta oikeasti - miksi mut edes kutsuttiin haastatteluun...  Eipä tarvitse siitäkään kesäduunista haaveilla. Vaan tulipahan sielläkin käytyä ihan onnistuneesti sairastelun lomassa vaikka pää ei ehkä toiminutkaan niinkuin piti.

Nyt sitten olisi vuorossa tosiaan fysiikan tehtävät ja villasukan neulomista. Kohta on jo valmis tuo vihreä-musta-makkarasukka, jonka aloittelin toissapäivänä. Sille kaveriksi sitten toinen avaruusmakkarasukka. Kevät tulee niin kovaa vauhtia, että pitää neuloa villasukkia. Jep.

Ei, ei mulla mitään erikoista taas ollut mielessä. Kunhan omaksi selvennykseksi kirjoittelin taas. Sitäpaitsi heti, kun yritän vähän viettää sairaslomaa niin tulee yhteydenottoja, että tarttis kuvaajaa ja päläpälä. Mutta, koska olen tunnetusti hyvä delegoimaan asioita, tämäkin tarjous on nyt alustavasti ainakin hyödynnetty lopputyömahdollisuudeksi luokkatoverille, jolloin itse ei tarvitse asiaa pähkäillä ja tilaajatahokin on varmaan ihan tyytyväinen.

Sormet ristissä, että terveys on kunnossa ensi viikolla, että pääsee Helsinki Burlesque festivaalille!

Pikselimössöä!

Haaveilen, että voisin kävellä kauppaan, ostaa lankoja sekä puikkoja ja vielä pienenä onnellisena lisänä hamahelmiä.

Haaveilen, että voisin kävellä kauppaan ja ostaa suklaakakkutarvikkeet.

Haaveilen, että tämän viikon olisin saanut viettää täysin muissa merkeissä kuin joissa olen sen viettänyt.

Haaveilen, että tänään olisin jaksanut lähteä Joensuuhun tapaamaan kaveria.

Haaveilen siitäkin, että jaksaisin vaivautua sinne labraan asti - vihdoin ja viimein.

Haaveilen myös hiukan siitä, että ensi viikolla riittäisi energiaa johonkin muuhun kuin sohvalla hautautumiseen.

Kaikista eniten sitä ehkä kuitenkin haaveilee siitä, että olisi edes valheellinen harhakuva siitä, että on hyvä olla.

Siksipä se suklaakakku olisi poikaa.

No, joka tapauksessa onnellisesti voin taas todeta, ettei koskaan pelota niin paljoa kuin niinä hetkinä, kun joutuu olemaan yksin ilman, että se on tippaakaan turvallista eikä ole ketään kenelle soittaa tai oikeastaan ketään ketä edes kiinnostaa. En jaksa olla enää edes itse kiinnostunut itsestäni.

Mikään ei myöskään ole nykypäivänä niin helppoa kuin olla ihmisten tavoittamattomissa - ainakaan miulle, koska en muista koska viimeksi kukaan olisi minulle soitellut. Paitsi äiti iloisissa merkeissä perunkirjoitus-valtakirja-kuolemantapaus-asioissa.

Mutta hätä ei ole tämän näköinen. Voin syödä riisimuroja, koska riisimurot juttelevat minulle. Ainakin siis, jos niiden sekaan kaataa maitoa. Maitoisat riisimurot ovat siis enemmän tai vähemmän vastaus jokaisen yksinäisen ihmisen elämään. (Toisaalta, voitte kokeilla myös puhelinta, jolla on tunneäly!)

Ja kaikki pelot, ahdistukset, yksinäisyyden sekä turhan ihmisen leimat kaikkoavat kuin tuhka tuuleen.

Toisinsanottuna tämä viikko vietetään sohvan pohjalla hyvin valmistumatta jääneiden projektien parista poissa. En koe ensimmäistäkään motivaation hippusta yhtään mitään kohtaan, kaikista vähiten koulurakennuksen sisällä tapahtuvaa aktiviteettia kohtaan.

Pääsispä jo helvettiin tästä loukusta.

Tiistaiturhake!

Luulin joutuvani jonottamaan kauankin eilen puhelimessa, mutta ihmeekseni pääsin hyvin vähäisellä korvan kuumottamisella.  Joka tapauksessa todella yllätyksellisesti herra Tohtori halusi ohjata minut labraan, jonne en ole päässyt vieläkään. Öhhöm. Ei hyvä, koska torstaina herra Tohtori haluaa soittaa ja kertoa minulle tuloksia.

Selkeästi ihan vain sen kunniaksi valvon yhä vaikka väsyttää ja viisas ihminen menisi nukkumaan.

Maanantai oli muutenkin tuottelias. Sain ainakin tehtyä uudelleen niitä hommia, jotka olin saanut jo kerran valmiiksi. Mutta jotka jostain 'eiks se tarkota, et jos mul on tos projektin nmi, et sitä kansiotakaan ei sit poisteta - aijaa mä luulin niin'-tyyppisestä syystä eipä ollut niitä enää siellä. Tämän kaiken räpeltäminen kuumepiikkien seassa on enemmän kuin turhauttavaa. Mutta ei se mitään, eiköhän se nyt vain taas osoittanut sellaisen pienen asian kuin olemattomuuteni koulussa koko sinä aikana, kun olen siellä ollut ja sinä loppuaikana, kun en tule siellä olemaan. Hah! Not been there, done that! (...enäämuutamahassukuukausjapääsenpoispoispoispois....)

Nyt kärsin sitten kuumeisesta olosta, mutta vaihteeksi alilämmön takia. Onhan se mukavaa vaihdetta!

Joka tapauksessa pidän turhaketiistaitakin yllättävän tuotteliaana. Tein tänään jotain, jota varmasti kukaan ei odottanut minun tekevän ainakaan ihan heti. Nimittäin heitin heipat huulilläväreilleni. Johan ne olit yli 5 vuotta tuossa pyörineet. Miksi ne sitten päädyin ottamaan pois? Enpä osaa sanoa. Ehkäpä haluan vain nähdä millaiset arvet jättävät. Voihan ne aina käydä ottamassa uudestaan - se on kuitenkin huipuinta koko prosessissa. Etenkin noiden lävärien kanssa, koska huuli turpoaa ihan mahdottoman suureksi mustelmaksi ja se tunne, kun ne lävärit tehdään on niin lähellä kipua, että nam.

Toisekseen rupesin blogisurffailemaan ja löysin hauskan t-paidan tuunausvinkin, jota piti heti kokeilla yhteen ikivanhaan kulahtaneeseen toppiin. Ja no, kai siitä tuli ihan kiva. Ainakin se näyttää hyvältä tuolla henkarissa hengaillessaan. Tämän lisäksi piipahdin Tokmannilla ostamassa itselleni yhdet lämpimät sukkahousut ja yhdet lämpimät legginssit (alkuperäissuunnitelma sisälsi kahdet legginssit, mutta kuinkas kävikään vaikka kuinka tarkkaan muka katsoin mitä valikoin hyllystä). Vielä, kun saisin vihreät housuni korjattua, olisin onnellinen pitkään.

Muodon vuoksi-sarjan eka tuotantokausi on ruksuttanut tuossa ja ruksuttaa edelleen. Netflixin antoisaan maailmaan siis sukellan ja vielä yhden jakson turvin nukahdan - toivon mukaan. Sitä ennen kuitenkin Zyrteciä naamariin, ettei pääse nokkosihottuma yllättämään. Se pahalainen, kun oireilee jo taas tälle päivälle.

En sitten maltakaan odottaa huomista kävelyrumbaa näillä mahdollisilla tuomiopäiväenergioilla. Miksi Outokummun terveysasema ei ole lähempänä keskustaa - sitä olen miettinyt monen monta kertaa.

Mut hei - lähetin mie sentään jo ekan sähköpostin lopputyöhön liittyen. Ettäpä niin. Olen siis periaatteessa suunnannut ajatukseni jopa tulevaisuuteen vaikka en henk. koht. usko tulevaisuuteen.   

Ps. En oikeesti muista mikä viikonpäivä tänään on. Oletan vaan, että on tiistai, koska oon koko päivän ollu vakuuttunu, että olis maanantai mikä ei voi pitää paikkaansa, koska ihan salee olin koululla eilen ja tänä aamuna heräsin kuudelta, koska kainalokaverin piti lähteä kohti Jyväskylää. Pyh.

Pfffft....

Jossain vaiheessa kamelin selkä katkesi. Lievän idutuksen kourissa saatoin huutaa pienen viattoman pyynnön jonnekin kohtalon ivalle, joka päätti tietenkin toteuttaa toiveeni. Hoidettuani näistä saamarin opinnoista prosentuaalisesti suurimman osan terveydellisten - henkisten ja fyysisten - ongelmien kera, toivoin, että edes joskus olisi vain teknisiä ongelmia. Edes yhden projektin kanssa.

Siinä on sellainen jännä juttu nimittäin, että vitutustaso on järkyttävän erilainen sarjassa 'veljesi kuoli' kuin sarjassa 'hei tää kone ei muuten toimi mitenkäänpäin'. Molemmat ongelmalliset sarjat toki vaikeuttavat tavalla tai toisella projektien valmistumista, mutta tekniset ongelmat nyt vain tuppaavat olemaan asioita, joille yleensä jopa voi jotain. Ja vaikka ei voisikaan, ovat ne silti tuhat kertaa inhimillisempiä. Tekniset ongelmat eivät yksinkertaisesti tunnu missään vaikka päähän ottavatkin. Lamaannuttavat toki tietyllä tavalla, mutta eivät läheskään samalla tavalla kuin henkiset/fyysiset ongelmat.

Jaksan kyllä edelleenkin ihmetellä sitä pientä faktaa, etten ole yhtäkään opintoviikkoa jäljessä opiskeluissani. Hyvin on mahtunu läheisten kuolemat, sairaalareissut ja omat 'lähellä on hengenlähtö'-sessiot kaikkien suurempien ja pienempien projektien sivuun. Hyötyähän tästä kohta kolmesta vuodesta ei oikeastaan ole ollut, ainakaan, jos asiaa miettii itsetunnon kannalta.

Mutta niin. Kohtalon ivaa, aivan! Nyt niitä teknisiä ongelmia on sitten riittänyt. En muista olenko vielä missään vaiheessa periaatteessa päässyt siitä viimeisestä terveyssuostakaan mihinkään, koska lääkityksen jälkimainingit ovat oikein mellevät joka ikinen kerta. (Mikään ei tunnu miltään, jolloin voisi periaatteessa tappaa itsensä, mutta on niin tylsistynyt, ettei näe edes siihen järkeä. Näin tiivistetysti. Sitä ikään kuin muuttuu zombiksi. Paitsi stten aina, kun sattuu jopa tuntemaankin jotain niin hilipatihippanhei kaikki tuntuu pahalta.) Että periaatteessa siihen päälle on vielä nuo tekniset ongelmat sitten. Puhumattakaan siitä, että tässä pitäisi alkaa sitä oppariakin vääntämään niin eiköhän nyt sitten pukkaa uutta akuuttia kehiin.

Toisaalta - mä vaan niin tiesin tän, koska mun elämä on niin yllätyksetöntä. Odotan vaan innolla sitä päivää, että sais ees hetken nauttia eikä aina vaan selviytyä. Ihan vaan, koska en jaksa ja lyhykäisyydessään sekin on jo selvää, että jos pää levis jo viime kerralla kortsikan kanssa niin tällä kertaa - jos sitä lääkettä miulle tungetaan - todennäköisesti viillän kurkkuni auki ja hyppään rekan alle. Jos tiivistäisin tämän eloni tällä hetkellä niin toteaisin vain ykskantaan olevani helvetin väsynyt tähän kaikkeen paskaan.

(Nojoojoo, mihin mä nyt muka olisin luovuttamassa. Vituttaa vaan, että joutuu tekee kaiken niin saatananmoisen vaikeasti, kun ei ikinä saa rauhaa paskalta tässä elämässä eikä siltikään ikinä saa minkäänlaista kiitosta mistään suunnalta, varsinkaan elämän suunnalta. Eli kaikki tuntuu äärimmäisen turhalta ja tää saamarin roska vaan pyörii ympyrää koko ajan. Huoh.)

Että hilipatihippan, ehkä en valmistu sittenkään ikinä?

Viimeinen kevät ja tervemenoa!

Hilipatihippan vaan! Onko mitään parempaa kuin aloittaa vuosi poskiontelotulehduksen kourissa. Onneksi antibioottikuuri on tehonnut tehokkaasti eikä aiheuttanut minkäänasteisia liiallisia sivuoireita. Nyt sitten koputetaan puuta lujaakovaa.

Viimeinen kevät teemanaan 'pitäisipitäisipitäisi'. Pitäisi suorittaa fysiikka, korottaa äikkä. Vääntää kolme tanssihommelia loppuun ja siinä sitten sen jälkeen lähteä mukavasti kohti opinnäytetyörumbaa. Ainiin - pitäisi kai sitä jossain välissä päättää minne ihmeeseen hakisi jatko-opiskelemaan ja kai se rumba pitää sisällään ennakkotehtäviäkin.

Yksi homma kerrallaan se on edettävä. Suomeksi sanottuna edittiin sulkeuduttava kunhan poskiontelot antavat oikeasti periksi.

ÄÄÄÄÄÄÄÄäh, ketä oikeasti kiinnostaa? Kai sitä nyt kaikki jo arvaa, että viimeinen kevät on vähän kiireinen ja sitä rataa. Oivoi ja byhyy. Päläpälä ja blaablaa.