Haaveilen, että voisin kävellä kauppaan, ostaa lankoja sekä puikkoja ja vielä pienenä onnellisena lisänä hamahelmiä.
Haaveilen, että voisin kävellä kauppaan ja ostaa suklaakakkutarvikkeet.
Haaveilen, että tämän viikon olisin saanut viettää täysin muissa merkeissä kuin joissa olen sen viettänyt.
Haaveilen, että tänään olisin jaksanut lähteä Joensuuhun tapaamaan kaveria.
Haaveilen siitäkin, että jaksaisin vaivautua sinne labraan asti - vihdoin ja viimein.
Haaveilen myös hiukan siitä, että ensi viikolla riittäisi energiaa johonkin muuhun kuin sohvalla hautautumiseen.
Kaikista eniten sitä ehkä kuitenkin haaveilee siitä, että olisi edes valheellinen harhakuva siitä, että on hyvä olla.
Siksipä se suklaakakku olisi poikaa.
No, joka tapauksessa onnellisesti voin taas todeta, ettei koskaan pelota niin paljoa kuin niinä hetkinä, kun joutuu olemaan yksin ilman, että se on tippaakaan turvallista eikä ole ketään kenelle soittaa tai oikeastaan ketään ketä edes kiinnostaa. En jaksa olla enää edes itse kiinnostunut itsestäni.
Mikään ei myöskään ole nykypäivänä niin helppoa kuin olla ihmisten tavoittamattomissa - ainakaan miulle, koska en muista koska viimeksi kukaan olisi minulle soitellut. Paitsi äiti iloisissa merkeissä perunkirjoitus-valtakirja-kuolemantapaus-asioissa.
Mutta hätä ei ole tämän näköinen. Voin syödä riisimuroja, koska riisimurot juttelevat minulle. Ainakin siis, jos niiden sekaan kaataa maitoa. Maitoisat riisimurot ovat siis enemmän tai vähemmän vastaus jokaisen yksinäisen ihmisen elämään. (Toisaalta, voitte kokeilla myös puhelinta, jolla on tunneäly!)
Ja kaikki pelot, ahdistukset, yksinäisyyden sekä turhan ihmisen leimat kaikkoavat kuin tuhka tuuleen.
Toisinsanottuna tämä viikko vietetään sohvan pohjalla hyvin valmistumatta jääneiden projektien parista poissa. En koe ensimmäistäkään motivaation hippusta yhtään mitään kohtaan, kaikista vähiten koulurakennuksen sisällä tapahtuvaa aktiviteettia kohtaan.
Pääsispä jo helvettiin tästä loukusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti